Sattuipa kerran

Hyvät ihmiset. Sattuipa kerran. Joku ihminen menee perjantaiaamuna ruokakauppaan. Koko viikon on säntäillyt sinne ja tänne, yrittänyt opiskella aina jossain välissä, kuljettanut lapsia kouluun ja takaisin, rynnännyt hätiin kun naapuri tarvitsi auttavaa kättä, siivonnut vielä loppuviikolla koko talon jollakin tavalla. Menee siis perjantaina ruokakauppaan, siihen yhteen tiettyyn, tietystä syystä. Sieltä saa pullia, jotka ovat melkein kuin kotoisia kierrekorvapuusteja. Ei ällömakeita, vaan oikeasti hyviä. Ostaa yhden pullan, sujauttaa sen paperipussiin ja kiikuttaa muiden ostosten kera kassalle. Rupattelee siinä samalla kassaneidin kanssa ja huristelee autolla kotiin. Tekee vielä aamupäivän yhtä sun toista, syö lounasta ja alkaa iltapäivän alkajaisiksi suunnitella kahvikupillisen keittämistä, sen kera nauttisi vihdoin ja viimein sitä erinomaisen hyvää kierrepullaa.

Ja pullaa ei ole missään. Ei missään. Ei pöydällä, ei ruokakaapissa, ei autossa. Ei missään. Joten se on - siellä kaupassa.

Pikkuisen muuten kaihertaa. Eikä ihan pikkuisen.

#firstworldproblems, tiedetään. (Mutta eihän näin voi käydä!)

Se oli perjantai, ei edes 13., vaan 17. (Sellainen tavallinen arkipäivä, joka sai murskaavan käänteen, mutta josta siitäkin kuitenkin selvittiin. Eiku.) Kestin tuon takapakin niin hyvin kuin keski-ikäinen naisihminen nyt vain voi kestää. Kaivoin kaapista lohdutukseksi neljä suklaapalaa. Mutta oi pulla! Rakastan pullaa. Voin olla hyvin ilmankin sitä, mutta kaikkein parasta se on, kun sen voi nauttia kiireettömästi iltapäivällä, kahvikupillisen kera. Tuon tekstinpätkän lainasin omasta Facebookistani ja muistin samalla, mistä tämä kaikki aikoinaan alkoi, tämä blogi siis. Se alkoi niistä pienistä jutuista, joita kirjoitin Facebookiin ja joiden perusteella muutamat ihmiset kysyivät, olinko ajatellut aloittaa blogin kirjoittamisen. Jaa blogin? Olin, useastikin. Mutta en ollut tullut aloittaneeksi. Mutta nyt melkein 400 kirjoitusta ja reilut 93 000 käyntiä (kiitos!) myöhemmin uskallan jo sanoa, että kyllä se taisi kannattaa. Tänään sain jopa pienen kirjoitusprojektin valmiiksi, jota ei olisi koskaan syntynyt ilman tätä blogia. Tässä hetkisessä ja jatkuvasti keskeneräiseltä tuntuvassa arjessa on uskomaton hetki painaa Save-nappia ja sanoa itselleen, että valmista tuli. Olkoonkin, että projekti oli pieni.

Mutta on tätä edeltävään viikkoon muutakin mahtunut. Esimerkiksi enemmän lunta kuin Vermontissa on nähty pariin viime vuoteen ja hetken aikaa maisema näyttikin kuin jouluiselta ihmemaalta. Lunta tuli jopa sen verran (ehkä 25 cm?), että koulu peruttiin seuraavaa päivää silmällä pitäen jo 15 tuntia aiemmin kuin koulupäivän olisi pitänyt alkaa. Kun on itse käynyt koulunsa maassa, jossa kouluja ei suljeta koskaan eikä ikinä säätilan vuoksi, jaksaa tämä käytäntö välillä hämmästyttää, mutta toisaalta olen oppinut (opetellut) katsomaan asiaa amerikkalaisen silmin. Oikeasti vain on niin, että jos koulut olisivat tuollaisina päivinä auki, vähintäänkin puolet oppilaista valuisi kouluun myöhässä, sillä liikenne tökkii täällä jo paljon vähemmästäkin lumimäärästä kuin 25cm. Se kuitenkin on jäänyt minulle arvoitukseksi, että mihin ihmeeseen ne kaikki työssäkäyvät vanhemmat laittavat lapsensa lumipäivinä, jos (kun) työpaikat kuitenkaan eivät sulje oviaan (joitakin julkisia laitoksia ja vastaavia ehkä lukuunottamatta). Jatkan ihmettelyä.

Lauantaina päätimme ylittää järven, tuo Lake Champlainin, jonka toisella puolella häämöttää New Yorkin osavaltio ja Adirondackin vuoristo. Olimme saaneet kutsun tuttavien järjestämään talvipäivään Lake Placidissä ja vaikka yllätyskevät tekikin tepposet talvisille aktiviteeteille, oli sittenkin aika mukavaa käväistä naapurissa ja katsastaa, miltä entinen olympialaisten (1932 ja 1980) näyttämö tänä päivänä näyttää. Se näytti viehättävältä vuoristokylältä, joka selvästi elää talviurheilun ja turistien varassa. Aikomuksena oli päästä kokeilemaan luistelua keskustan luisteluradalla, mutta kevätaurinko oli muuttanut radan yhdeksi suureksi lammikoksi, joten sinne ei ollut asiaa. Vinkin perusteella päädyimme pulkkamäkeen eräälle golfkentälle, jossa pulkka ei pehmeässä lumessa minnekään luistanut, mutta lapset saivat kuitenkin rakenneltua lumiukkoja (ja kasteltua vaatteensa sen verran hyvin, että minä jäin taas ilman pullaa - sitä olisi ollut tarjolla myöhemmin samana päivänä tuttavaperheen luona). Lake Placid jätti mieliin kuitenkin kutkuttavan tunteen siitä, että sinne täytyy palata jonain päivänä takaisin. 

Päivä oli mitä kaunein!
 Tässä olemme lähellä Lake Placidiä
 (korkeutta auton mukaan n. 2050ft).

Luistelu hoidettiin sitten kotona lähiaarenalla sunnuntain puolella, ja viikonlopun kohokohdaksi muotoutui, kun viisivuotias tyttäremme uskaltautui luistelemaan ilman tukea. Voi sitä tyytyväistä ilmettä!

Ja minä sain viimein sunnuntaina iltapäivällä kahvin kera donitsin. Aika hyvin plussalla siis ollaan, ja tästä on hyvä jatkaa uutta viikkoa eteenpäin.