Vapaaehtoiset

Meitä on seitsemän ihmistä, jotka tapaamme nykyään melko säännöllisesti. Istumme alas yhtenä iltana noin kolmessa viikossa ja vietämme tehokkaan puolitoistatuntisen. Meitä yhdistää se, että lapsemme käyvät samaa koulua, mutta myös se, että teemme tämän täysin vapaaehtoisesti.

Koululla aloitti muutama kuukausi sitten vanhempien ryhmä, ensimmäinen laatuaan tässä koulussa. Vanhempia on toki täkäläisittäin hyvin tuttuun tapaan aktivoitu mukaan koulun toimintaan kaikki sen toimintavuodet, mutta viime syksynä koulun toimiston puuhakas työntekijä keräsi ympärilleen vanhempien joukon, jotka osoittivat kiinnostusta kouluun vielä vähän muita enemmän. Minä, joka en ole yleensä ensimmäisenä ryntäämässä mihinkään, päädyin tuohon ryhmään kuitenkin silkasta uteliaisuudesta. Halusin yksinkertaisesti tietää koulun toiminnasta vielä enemmän. Ja oikeastaan se mahdollisuus, että saa olla vaikuttamassa siihen, millainen tästä ryhmästä tulee, kiinnosti sittenkin aika tavalla. 

Aika paljon on tuossa ryhmässä saatu jo aikaankin ja suunnitelmia on sitäkin enemmän. Puhetta riittää yllin kyllin ja toisinaan introverttiä suomalaista alkaa kuunteleminenkin jo melkein hengästyttää. Jollei joku tai useampikaan pääse paikalle, viesti välittyy uskomatonta vauhtia sähköpostitse. Olen lisäksi saanut yllätyksekseni opetella täkäläistä viestittelyetikettiä - jos sinua pyydetään vastaamaan johonkin vain kyllä tai ei, ei sinun kuulu vastata vain kyllä tai ei (ja kukahan teki juuri niin kuin käskettiin). Sinun kuuluu vastata kyllä tai ei - ja lisäksi kiittää tuota, joka organisoi asian tai muuten näki vaivaa, vaikkei oikeastaan olisi juuri mitään vaivaa nähnytkään. (Opettelen.) Ja jos joku viestissään kertoo, miksi ei pääse juuri nyt paikalle, on kohteliasta osoittaa lukeneensa viestin kokonaan ja toivottaa pikaista paranemista / hyvää matkaa / hauskaa illanviettoa tai mitä nyt ikinä (keksit). Ja jos et pääse paikalle, niin toivota nyt ainakin toisille hyvää palaveria. Ja kun saat muistion, kiitä sen kirjoittajaa. Kun joku saa jonkin tehtävän tehtyä, kehaise. Ja niin edelleen. Muistan paljon, ihan luontaisestikin, onneksi, mutta unohtelenkin. (Opettelen siis.) Eihän mikään pakko ole, mutta kohteliaisuus ei kai ole keneltäkään pois.

Koululla järjestettiin viime viikolla pizza & games -ilta, jossa vapaaehtoiset ottivat lapsia koululle viettämään iltaa, jotta vanhemmat pääsevät viettämään aikaa aikuisten kesken. Koululla on nyt yhteistyötä kahden kirjakaupan kanssa, jotka lahjoittavat koululle kirjoja vanhempien kirjaostojen suhteessa. Ensimmäisen kuukauden tilausmäärät oikeuttivat jo muutamaan ilmaiseen kirjaan, joilla kartutetaan koulun kirjaston kokoelmia. Kun kindergartenilaiset lähtevät metsäretkelle, on yksi vanhempi kerrallaan auttamassa retkelle valmistautumisessa. Koululla järjestettävien tutustumisaamujen yhteydessä pääsevät kiinnostuneet jututtamaan henkilökunnan lisäksi oppilaiden vanhempia, jotka ovat värväytyneet auttamaan. Suuren koulunäytelmän lavasteet ovat vapaaehtoisten pystyttämiä, rooliasut muutaman näppärän ompelemia. Läheisen maatilan omistajien kanssa suunnitellaan 4H-kerhoa ja koululle vapaaehtoisten vetämiä harrastekerhoja. Ja niin edelleen.

Erään suomalaisen panostus nyyttäri-iltaan.

Osallistuvatko opettajat ja muu henkilökunta sitten näihin kaikkiin aktiviteetteihin? Leipätyönsä mahdollistamissa puitteissa kyllä. Toimiston puuhanainen jää työpäivän jälkeen paikalle osallistuakseen vanhempien palaveriin. Opettaja saapuu paikalle aamuvarhaisella maalatakseen näytelmän lavasteita. Onko kukaan näistä vapaaehtoisista vanhemmista kokopäivätyössä muualla? Viisi seitsemästä on. Onko kouluajan ulkopuolisille tapahtumille kysyntää? Koskaan ei ole vielä tarvinnut ihmetellä osallistujamäärien pienuutta. Onko kaikkien "pakko" osallistua? Jokaista vanhempaa kyllä sitoo koulun kanssa tehdyssä sopimuksessa määritelty muutaman työtunnin osuus (per kouluvuosi), mutta ainahan voi kaivaa kuvetta, jos talkootyöt eivät kiinnosta. Tuntuuko osallistuminen velvollisuudelta? Yleensä ei. Kukaan ei katso nenänvartta pitkin sitä, joka ei ehdi osallistua.

Ollakseni introverttiyteen taipuvainen suomalainen olen tällä hetkellä hämmästyttävän vapaaehtoinen. Erityisesti omasta mielestäni. Kätevintä on ehkä se, että tapahtumia ja tekemistä on niin paljon, että voi hyvin valita niistä itselle sopivimmat ja unohtaa huonon omatunnon siitä, ettei kaikkeen voi ehtiä osallistua. Tähän ovat nämä viisi vuotta minut näköjään tuoneet, vaikken sitä ulkosuomalaisen alkutaipaleella vielä aavistanutkaan. Hyvä näin, tällä erää.