Lounas in Spanish

Eräänä päivänä jouduin hakemaan kaksoseni koulusta kesken päivän, sillä heille oli varattu aika rutiinitarkastukseen lastenlääkärille. Harmillisesti jouduin keskeyttämään heidän lounastuntinsa, sillä aika oli sovittu alkuiltapäivään. Päästyäni sisälle koulurakennukseen kävelin sen läpi aina toiseen päähän saakka, jossa sijaitseva jumppasali muuntuu kerran päivässä ruokasaliksi. Matkalla tulin vilkaisseeksi yhteen luokkahuoneista, jonka pienryhmäpöydän ympärillä istui ehkä viisi tai kuusi oppilasta, yksi luokanopettaja sekä koululla käyvä espanjanopettaja. Yksi noista oppilaista oli esikoiseni.

Luokassa oli käynnissä ns. lunch club. Sillä tavalla oli neljäs- ja viidesluokkalaisten opettaja nimennyt "erikoislounaansa", joita hän emännöi neljä kertaa viikossa. Jokaiselle päivälle on oma aiheensa. Maanantaisin on espanjalainen lounas, jolloin sille osallistuvat pyrkivät juttelemaan syödessään vain espanjaksi. Toisena päivänä ratkotaan matemaattisia pulmia, toisena kuunnellaan kirjaa ja keskustellaan siitä. Jokainen oppilas voi ilmoittautua yhdelle erikoislounaalle viikossa. Maanantaina ilmoittautumislistat aina tyhjennetään ja silloin voi tehdä varauksensa haluamalleen lounaalle. En ollut tietoinen siitä, että esikoiseni oli valinnut ensimmäiseksi espanjankielisen lounaan, mutta kieli-ihmisenä myönnän olleeni siitä aika iloinen.

Ekaluokkalaisen espanjaa

Mieleen nousi muistikuva omilta kouluajoilta. Muistan vieläkin, miltä ala-asteen luokkahuoneet näyttivät. Muistan, kuinka pienessä maaseutukoulussa ei ollut ruokasalia, mutta me emme syöneet jumppasalissa vaan omissa luokissamme. Järjestäjien vastuulla oli vetää ruokakärry koulun keittiöstä luokkaan. Lounaalla piti istua hipihiljaa ja keskittyä vain syömiseen. Jutteleminenkin oli joskus kielletty - tosin en pysty muistamaan sitä, kuinka pysyvä kyseinen käytäntö oli. Muistan, kuinka lusikoin hitaasti suuhuni kaalikeittoa, josta en pitänyt. Lautaselle jäi pyörimään suuri kaalinpala enkä uskonut pystyväni syömään sitä. Se oli niin suuri, ettei mahtunut kunnolla edes lusikkaan. Vilkuilin opettajaa, joka istui pöytänsä takana syömässä omaa annostaan. Odotin ja odotin, että opettaja olisi valmis ja lähtisi luokasta opettajienhuoneeseen. Poimin kaalinpalan yhä uudelleen lusikkaan ja pudotin sen vaivihkaa takaisin lautaselle. Ei sitä syömättä voisi jättää, siitä tulisi sanomista. Mutta jos opettaja lähtisi ennen minua, voisin päästä siitä... hmm... eroon.

En muista tänäkään päivänä, mitä tuolle kiusalliselle kaalinpalalle tapahtui. Nyt jo hymyilyttää ja on helppo todeta, että lasteni koulumaailma on hyvin erilainen kuin omani tuolloin 80-luvun Suomessa. Olen todella iloinen siitä, että esikoiseni voi halutessaan osallistua espanjankieliselle lounaalle ja että kaksoseni ovat innostuneet kirjalounaista. Omaa espanjan kielen taitoani on tosin syytä kohentaa pikapuoliin, mikäli haluan pysyä lasteni kielitaidon kanssa edes jokseenkin tasoissa. Opintoja löytyy minultakin, mutta ne ovat noin 25 vuoden takaa. Kaikki kolme lastani ovat opiskelleet espanjaa esikouluiästä saakka. Toisinaan melkein unohdan, että se on heille jo kolmas kieli. Hyrisen tyytyväisyydestä joka kerta, kun muistan sen.

Ja kaalikeittoa ja kaalikääryleitä syön ihan mielelläni, jos joku niitä minulle tarjoaa. Vuodet lienee tehneet tehtävänsä.