Aika tavallinen perjantai

Tavallisen oloinen perjantai, neljäs kouluviikkokin jo. Aamun rutiinit sujuvat omalla painollaan, jollain tasolla ainakin. Eteisessä hoputan, autoon noustessa hoputan, autosta noustessa hoputan, koulun naulakoillakin vielä vähän, tottumuksesta kaiketi. Esikoisen pitäisi ehtiä lukemisen tukiopetukseen, jota pidetään kahdesti viikossa. Ehditään kyllä, odotellaankin hetki. Pyydän lapsiani pysymään lähettyvillä kunnes opettaja saapuisi ja saan luovutettua esikoiseni hänen huomaansa. Juttelen odotellessamme esikoiseni oman opettajan kanssa ja huomaan sivusilmällä, kuinka kaksoseni juoksevat oman opettajansa perään heti kun näkevät tämän. Singahtavat ulko-oven suuntaan, mutta nyökkään, kun näen opettajan elehtivän siten, että aikoo ottaa lapseni mukaansa ulos. Ovat matkalla kastelemaan koulun kukkaistutuksia.

Tukiopetusmateriaalia

Tukiopettaja tulee, tyttäreni silmät hymyilevät. Heillä on selvästi yhteinen sävel, mikä on johtanut hyviin tuloksiin tänä syksynä. Vaihdamme muutaman sanan, toivottelen lapselleni hyvää koulupäivää ja alan odotella kukkien kastelijoita takaisin sisälle. Viipyvät kuitenkin hyvän tovin. Lopulta juoksevat sisään innosta puhkuen: "Äiti, siellä oli Frankie Peanut! Ja me saatiin antaa sille herkkuja! Ja se juoksi ja juoksi pihassa!" Tiedän kyllä kuka on Frankie Peanut, ja muistan nähneenikin sen koulun pihan laitamilla hetki sitten, kun saavuimme. Koulun johtajan pieni koira, jota hän oli juuri juoksuttamassa pihamaalla. Ottivat pikkuisen koiranpennun viime vuonna, silloin sitä ei olisi voinut vielä jättääkään yksin kotiin, joten se seurasi omistajaansa kouluun. Ja siitäkös oppilaat riemastuivat ja odottavat vähän väliä sen vierailuja. Tunnen koiria huonosti, enkä muista minkä rotuinen se on, mutta niin pieni ja suloinen ja pörröinen, ettei sen ohitse voi kävellä rapsuttamatta. Ajattelen, että voisi varmasti olla huonompiakin tapoja aloittaa koulupäivä kuin päästä opettajan kanssa kukkakierrokselle pihamaalle ja saada samalla leikkiä pikkuisen koiran kanssa. Kuusivuotiailta ei tarvitse tiedustella, oliko kivaa.

Iltapäivällä palaan koululle hakemaan lapsiani. Iltapäiväpiiri on loppumaisillaan ja keräilen jälkikasvuni ympärilleni ja kehotan hakemaan tavaransa. Naulakoilla on tähän aikaan aina ruuhkaa, joka kohdassa törmää reppuihin, kenkiin, takkeihin ja 5-10-vuotiaisiin lapsiin. Esikoinen on vielä keräilemässä omia tavaroitaan, kun huomaan, että kaksoseni ovat taas jututtamassa opettajaansa. Muistan, että poikani mainitsi saaneensa tänään akvaariokalojen ruokintavuoron, mutta että tehtävä oli jäänyt kiireessä suorittamatta. Opettaja näkyy nyökkäilevän heille ja yhtäkkiä heitä ei näykään missään. Otan esikoisen mukaani ja lähdemme etsimään kaksostemme luokkahuoneen suunnasta. Ovelle päästyäni jo näen: akvaarion ääressä he kaikki kolme tutkivat yhdessä, missä kalat tänään piileskelevät. Poikani on tyytyväinen: päivän tärkeä tehtävä on nyt suoritettu. Huikkaan, että nyt mennään.

Opettajalle on kiva toivottaa hyvää viikonloppua ja että nähdään taas. Koskaan en vielä ole joutunut viemään lapsiani vastahankaisina kouluun. Kukapa sinne ei haluaisi, kun pääsee hoitamaan lemmikkejäkin siinä samalla. Aika kivaa, eikö.