Kymmenen vuotta

Esikoisemme täytti äskettäin 10 vuotta. Siitä on nyt melko tarkalleen tuo kymmenen vuotta, kun hän heiveröisenä pienenpienenä keskosena oli juuri saavuttanut yhden kilon painorajan. Me, vielä niin toivottoman kokemattomat vanhemmat, vasta opettelimme pitämään häntä sylissämme. Hän oli niin pieni, että pelkäsimme hänen menevän rikki, kun hänet nostettiin haparoiviin käsiimme. 

Kymmenen vuotta on melko pitkä aika. Hänestä on kasvanut pieni koululainen. Hän on syvästi ajatteleva pieni ihminen, joka rakastaa omaa, tuttua elämäänsä. Hän on tehtävissään vastuuntuntoinen. Hän on luonteeltaan varautunut, mutta sisimmässään sydämellinen. Hän tiedostaa hyvin tarkasti, missä asioissa hän on hyvä ja mitkä taas eivät ole hänen juttujaan.

Kun hän on kasvanut, me olemme kasvaneet siinä mukana. Olemme luulleet tietävämme, mutta huomanneet, etteivät asiat olekaan ollenkaan aina yksinkertaisia ja selvällä kaavalla ratkaistavissa. Olemme huomanneet, että johdonmukaisuudella pääsee pitkälle. Olemme huomanneet, että siitäkin huolimatta asiat ovat välillä kovin mutkikkaita ja aivan arvaamattomia.

Olen vanhentunut kymmenen vuotta. Sen lisäksi, että silmäkulmieni uurteet ovat muuttuneet syvemmiksi ja värjättyjen hiusteni lomasta pilkistävä uusi kasvu harmaansävyiseksi kimallukseksi, olen muuttunut ihmisenä. Erityisesti työelämässä olen voinut usein noudattaa luonteeseeni kiinni kasvanutta ominaisuutta, jonka avulla asiat laitetaan halki, poikki ja pinoon - sitä kenties pohjalaiseksi jääräpäisyydeksikin voisi joskus kutsua. Mutta lastenkasvatus - se ei lainkaan aina ole niin suoraviivaista. Joskus toivoisin, että olisi.

Esikoisemme suuri rakkaus  - meri.

Kymmenvuotias tyttäreni katsoo minuun tiukasti. Kohdatessani hänen päättäväisen ilmeensä näen itseni. Hän on niin oma yksilönsä ja sittenkin niin samaa maata kanssani. Jos olemme eri mieltä jostain, yritän perustella. Perustelen niin paljon kuin pystyn ja jaksan, sillä tiedän, että se useimmiten vie asiassa eteenpäin. Ei ehkä heti, mutta jossain vaiheessa. Yritän olla kärsivällinen, sen minä yleensä osaan. Muistan, että ei lapsi ollenkaan aina tee (tai halua tehdä) kuten sinä sanot. Lapsi tekee kuten sinä teet. Sinä olet hänen mallinsa tähän elämään, halusit sitä tai et.

Hän on vielä keskenkasvuinen, mutta kuitenkin jo hyvää vauhtia matkalla kohti murrosikää. En voi tietää, mitä on tulossa. Sen kuitenkin tiedän, että tulen oppimaan vielä paljon lisää.

Jos vaikka joku kuitenkin sanoisi, että seuraavat kymmenen vuotta eivät menisi aivan näin nopeasti?

Miltä se tuntuu

"Miltä nyt oikein tuntuu, kun olette oikeasti muuttamassa?" Luottokampaajani kyselee niitä näitä. Istun siinä tuolissa - siinä samassa, jossa niin monta kertaa aikaisemminkin ja valmistaudun - taas kerran - juttelemaan aiheesta.

Olemme muuttamassa kesällä takaisin Suomeen ja kaikki tietävät asiasta, ainakin näin minusta tuntuu. Olen tosin viime aikoina tehnyt asiasta avoimen, tai en ole varsinaisesti piilotellut sitä, sillä monet asuinpaikan vaihtamiseen liittyvät asiat ovat jo järjestyneet tai ainakin niiden suuntaan on otettu vakaita askelia. Meistä tulee vuosien jälkeen uudelleen talonomistajia, sen jälkeen kun olemme viettäneet vuosia työnantajan järjestämässä asunnossa. Lasten tulevaan kouluun on oltu yhteydessä. Arkiseen elämään liittyvät palaset alkavat löytää paikkansa tuossa palapelissä, joka oli vielä viime vuonna melko levällään.

"En oikein tiedä. Toisaalta ja toisaalta. On helpompi ajatella muuttoa, kun on konkreettisia asioita, joihin tarrautua, kuten vaikkapa talo, joka meitä odottaa." Huokaisen. "Mutta olen minä surullinenkin, tulee niin ikävä kaikkia ja kaikkea. Ja mietin joka päivä, miten lapset sopeutuvat."


On luontevaa puhua asiasta, koska kaikki todellakin tuntuvat tietävän. Kampaajani on itse tullut maahan lähes kaksikymmentä vuotta sitten. "Olin silloin 15-vuotias ja todella vihainen vanhemmilleni, että he siirsivät minut tänne. Mutta niin vain äitini on sanonut minulle monta kertaa: nyt sinua ei saisi täältä pois, ei millään."

Hän on syntyjään bosnialainen. Hänen perheensä muutti Amerikkaan paremman elämän toivossa ja levottomuuksia pakoon. En osaa edes kuvitella, millainen lähtökohta sellainen oli. Hän pääsi käymään entisillä kotiseuduillaan ensimmäistä kertaa muuton jälkeen viime vuonna, seitsemäntoista vuotta myöhemmin. Seitsemäntoista. Me olemme ekspatriaattiperhe, joka käy synnyinseudullaan kerran vuodessa. Hän kertoo, kuinka emotionaalinen koko matka oli: tuttuja, mutta silti muuttuneita maisemia. Monia, monia sukulaisia, jotka ovat muuttaneet takaisin alueille tai eivät koskaan olleet edes lähteneet. Heitä, joihin on pidetty vuosien mittaan yhteyttä, mutta monia, joita ei oltu nähty seitsemääntoista vuoteen. Suvun vanhimpia, esimerkiksi isoäiti. Kampaajani muistuttaa häntä kovin, yhteisessä kuvassa viime kesältä he näyttävät kuin saman ihmisen nuoremmalta ja vanhemmalta versiolta. En pysty kuvittelemaan, miten hämmentävältä tuon matkan on täytynyt tuntua.

Häntä kiinnostaa, miltä muuttaminen tänne aikoinaan oli meistä tuntunut. Minun on helppo vastata, sillä meille se oli helppoa. Asiat oli järjestetty hyvin ja tunsimme, että tähän yhteisöön oli mutkatonta sopeutua. En ole tuntenut koti-ikävää Suomeen. Tunteeni synnyinmaata kohtaan on lämmin, mutta se ei ole niin täynnä voimakkaita emotionaalisia vivahteita, että se millään tavalla mutkistaisi viihtymistä täällä. 

Kampaajani jatkaa jutusteluaan. "Lapseni kysyivät viime kesän matkan jälkeen, miksemme voi muuttaa Eurooppaan. Vastasin heille, etteivät asiat ole todellakaan niin yksinkertaisia. Se, että siellä on sukua ja paljon serkkuja kavereiksi, ei auttaisi siinä asiassa, että taloudellisesti meidän on paljon helpompaa asua täällä." Hän on luvannut lapsilleen, että jatkossa he pääsevät käymään noilla seuduilla useammin, tutkiskelemaan eurooppalaisia juuriaan. Mutta sinne he eivät muuta.

Iltapäivällä kävelen koulun pihan poikki kohti tuttua ulko-ovea. Sen pielessä on kyltti, jonka viestiin monet ajatukset on helppo kiteyttää. No matter where you're from, we're glad you're our neighbor.

Voisiko sen selvemmin sanoa.

Tänä vuonna

Yhä useammin huomaan ajautuvani noihin keskusteluihin. Usein nimenomaan ajaudun, sillä en ole vielä montaakaan kertaa aloittanut itse keskustelua aiheesta, sillä ajatukset ovat olleet yhtä sekamelskaa. Mieheni kanssa olemme pohtineet asiaa monelta kannalta viimeisimmän vuoden ajan. Pitäisikö lähteä, vaikka ei oikeastaan haluaisi. Pitäisikö luopua, vaikka se tuntuisi ikävältä. Pitäisikö nähdä tulevaisuutensa jotenkin eri tavalla, jossain muualla.

Tuo tutuksi tullut kaksostemme luokkakaverin äiti kyselee kuulumisia joululoman jälkeen. Olemme tunteneet toisemme vasta muutaman kuukauden ajan, mutta hän on puheliasta sorttia ja jututtaa aina, kun kohtaamme. Olemme jutelleet monenlaista. Hän näyttää melkein ällistyneeltä, kun ajaudun keskustelussamme siihen kohtaan, jossa on luontevaa mainita, että muutamme ensi kesänä täältä pois. Takaisin Suomeen, josta olemme silloin olleet poissa jo seitsemän kokonaista vuotta. 

Ei se helppoa ole, toistan hänelle, kuten niin monelle muullekin viime aikoina. Mutta tilanteet muuttuvat ja joskus on tehtävä siirtoja. Tietäväthän kaikki sen, täälläkin hyvin moni, sillä amerikkalaiset ovat liikkuvaista kansaa. Pakkaavat tavaransa ja vaihtavat osavaltiota vikkelästi, jos työt jossain toisaalla kutsuvat. 

Irrottautuminen tutuista ympyröistä ei läheskään aina ole helppoa. On kuitenkin helpompi odottaa tulevaa, kun asioita saa järjestellä rauhassa ja aikaa muuttoon on vieläkin monta kuukautta. Asia on kuitenkin mielessä koko ajan ja välillä mieli skannaa arkisia tavaroita, joista osa tulee jäämään tänne ja osa lähtee mukaan. Kun pakkaa konttia valtameren yli toimitettavaksi, ei kannata siirtää turhaa tavaraa. 


Monta kertaa päivässä, useimmiten iltaisin tai kun jokin herättää yöllä, ajatukset alkavat kiertää kehää. Mietityttää, miltä lähdön hetki mahtaakaan tuntua. Miltä tuntuvat viimeiset kerrat, joita tulee eteen, vaikka aiommekin palata käymään myöhemmin. Miten sopeudumme uuteen arkeen työssäkäynteineen ja kouluaikatauluineen. Miten löydämme paikkamme uudelleen tutussa kaupungissa, jonne palaamme erilaisina. Kun lähdimme, lapsemme olivat vielä aivan pieniä. Kun nyt palaamme, he ovat kaikki alakouluikäisiä.

Lapset miettivät paljon. He ovat jo sen verran isoja, että osaavat pohtia asioita monella tavalla. Heillä on miljoona kysymystä siitä, millainen heidän tuleva koulunsa on ja millaiset huoneet uudessa talossamme on. He käyvät läpi laajaa tunneskaalaa innostuessaan uusista asioista ja surressaan yhtä aikaa sitä, että kaverit jäävät tänne. Välillä he suunnittelevat innoissaan, mitä ottavat mukaansa, välillä silmäkulmaan nousee kyynel, kun ajatus ehtii taas tuttuihin asioihin, tähän omaan pieneen maailmaamme täällä, joka on heidän mukavuusalueensa.

Minä seilaan heidän mukanaan. Innostun heidän kanssaan uusista kuvioista ja lohdutan samaan hengenvetoon sillä, että kavereiden kanssa voidaan kuitenkin viestitellä ja heitä voidaan sentään tulla katsomaan vuoden päästä. Minä sanon heille, että minunkin tulee valtavan kova ikävä, mutta elämä on joskus tällaista. Joskus on tehtävä elämässä suuria muutoksia ja niille on annettava tilaa. 

Joka tapauksessa, minä aion antaa itselleni paljon aikaa sopeutua. En kuvittele, että kaikki loksahtaisi heti paikoilleen. Palasistakin voi kuitenkin, ja täytyy, rakentaa, että saa valmista. 

Kyllä siitä hyvä tulee.