Olemme muuttamassa kesällä takaisin Suomeen ja kaikki tietävät asiasta, ainakin näin minusta tuntuu. Olen tosin viime aikoina tehnyt asiasta avoimen, tai en ole varsinaisesti piilotellut sitä, sillä monet asuinpaikan vaihtamiseen liittyvät asiat ovat jo järjestyneet tai ainakin niiden suuntaan on otettu vakaita askelia. Meistä tulee vuosien jälkeen uudelleen talonomistajia, sen jälkeen kun olemme viettäneet vuosia työnantajan järjestämässä asunnossa. Lasten tulevaan kouluun on oltu yhteydessä. Arkiseen elämään liittyvät palaset alkavat löytää paikkansa tuossa palapelissä, joka oli vielä viime vuonna melko levällään.
"En oikein tiedä. Toisaalta ja toisaalta. On helpompi ajatella muuttoa, kun on konkreettisia asioita, joihin tarrautua, kuten vaikkapa talo, joka meitä odottaa." Huokaisen. "Mutta olen minä surullinenkin, tulee niin ikävä kaikkia ja kaikkea. Ja mietin joka päivä, miten lapset sopeutuvat."
On luontevaa puhua asiasta, koska kaikki todellakin tuntuvat tietävän. Kampaajani on itse tullut maahan lähes kaksikymmentä vuotta sitten. "Olin silloin 15-vuotias ja todella vihainen vanhemmilleni, että he siirsivät minut tänne. Mutta niin vain äitini on sanonut minulle monta kertaa: nyt sinua ei saisi täältä pois, ei millään."
Hän on syntyjään bosnialainen. Hänen perheensä muutti Amerikkaan paremman elämän toivossa ja levottomuuksia pakoon. En osaa edes kuvitella, millainen lähtökohta sellainen oli. Hän pääsi käymään entisillä kotiseuduillaan ensimmäistä kertaa muuton jälkeen viime vuonna, seitsemäntoista vuotta myöhemmin. Seitsemäntoista. Me olemme ekspatriaattiperhe, joka käy synnyinseudullaan kerran vuodessa. Hän kertoo, kuinka emotionaalinen koko matka oli: tuttuja, mutta silti muuttuneita maisemia. Monia, monia sukulaisia, jotka ovat muuttaneet takaisin alueille tai eivät koskaan olleet edes lähteneet. Heitä, joihin on pidetty vuosien mittaan yhteyttä, mutta monia, joita ei oltu nähty seitsemääntoista vuoteen. Suvun vanhimpia, esimerkiksi isoäiti. Kampaajani muistuttaa häntä kovin, yhteisessä kuvassa viime kesältä he näyttävät kuin saman ihmisen nuoremmalta ja vanhemmalta versiolta. En pysty kuvittelemaan, miten hämmentävältä tuon matkan on täytynyt tuntua.
Häntä kiinnostaa, miltä muuttaminen tänne aikoinaan oli meistä tuntunut. Minun on helppo vastata, sillä meille se oli helppoa. Asiat oli järjestetty hyvin ja tunsimme, että tähän yhteisöön oli mutkatonta sopeutua. En ole tuntenut koti-ikävää Suomeen. Tunteeni synnyinmaata kohtaan on lämmin, mutta se ei ole niin täynnä voimakkaita emotionaalisia vivahteita, että se millään tavalla mutkistaisi viihtymistä täällä.
Kampaajani jatkaa jutusteluaan. "Lapseni kysyivät viime kesän matkan jälkeen, miksemme voi muuttaa Eurooppaan. Vastasin heille, etteivät asiat ole todellakaan niin yksinkertaisia. Se, että siellä on sukua ja paljon serkkuja kavereiksi, ei auttaisi siinä asiassa, että taloudellisesti meidän on paljon helpompaa asua täällä." Hän on luvannut lapsilleen, että jatkossa he pääsevät käymään noilla seuduilla useammin, tutkiskelemaan eurooppalaisia juuriaan. Mutta sinne he eivät muuta.
Iltapäivällä kävelen koulun pihan poikki kohti tuttua ulko-ovea. Sen pielessä on kyltti, jonka viestiin monet ajatukset on helppo kiteyttää. No matter where you're from, we're glad you're our neighbor.
Voisiko sen selvemmin sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti