Tänä vuonna

Yhä useammin huomaan ajautuvani noihin keskusteluihin. Usein nimenomaan ajaudun, sillä en ole vielä montaakaan kertaa aloittanut itse keskustelua aiheesta, sillä ajatukset ovat olleet yhtä sekamelskaa. Mieheni kanssa olemme pohtineet asiaa monelta kannalta viimeisimmän vuoden ajan. Pitäisikö lähteä, vaikka ei oikeastaan haluaisi. Pitäisikö luopua, vaikka se tuntuisi ikävältä. Pitäisikö nähdä tulevaisuutensa jotenkin eri tavalla, jossain muualla.

Tuo tutuksi tullut kaksostemme luokkakaverin äiti kyselee kuulumisia joululoman jälkeen. Olemme tunteneet toisemme vasta muutaman kuukauden ajan, mutta hän on puheliasta sorttia ja jututtaa aina, kun kohtaamme. Olemme jutelleet monenlaista. Hän näyttää melkein ällistyneeltä, kun ajaudun keskustelussamme siihen kohtaan, jossa on luontevaa mainita, että muutamme ensi kesänä täältä pois. Takaisin Suomeen, josta olemme silloin olleet poissa jo seitsemän kokonaista vuotta. 

Ei se helppoa ole, toistan hänelle, kuten niin monelle muullekin viime aikoina. Mutta tilanteet muuttuvat ja joskus on tehtävä siirtoja. Tietäväthän kaikki sen, täälläkin hyvin moni, sillä amerikkalaiset ovat liikkuvaista kansaa. Pakkaavat tavaransa ja vaihtavat osavaltiota vikkelästi, jos työt jossain toisaalla kutsuvat. 

Irrottautuminen tutuista ympyröistä ei läheskään aina ole helppoa. On kuitenkin helpompi odottaa tulevaa, kun asioita saa järjestellä rauhassa ja aikaa muuttoon on vieläkin monta kuukautta. Asia on kuitenkin mielessä koko ajan ja välillä mieli skannaa arkisia tavaroita, joista osa tulee jäämään tänne ja osa lähtee mukaan. Kun pakkaa konttia valtameren yli toimitettavaksi, ei kannata siirtää turhaa tavaraa. 


Monta kertaa päivässä, useimmiten iltaisin tai kun jokin herättää yöllä, ajatukset alkavat kiertää kehää. Mietityttää, miltä lähdön hetki mahtaakaan tuntua. Miltä tuntuvat viimeiset kerrat, joita tulee eteen, vaikka aiommekin palata käymään myöhemmin. Miten sopeudumme uuteen arkeen työssäkäynteineen ja kouluaikatauluineen. Miten löydämme paikkamme uudelleen tutussa kaupungissa, jonne palaamme erilaisina. Kun lähdimme, lapsemme olivat vielä aivan pieniä. Kun nyt palaamme, he ovat kaikki alakouluikäisiä.

Lapset miettivät paljon. He ovat jo sen verran isoja, että osaavat pohtia asioita monella tavalla. Heillä on miljoona kysymystä siitä, millainen heidän tuleva koulunsa on ja millaiset huoneet uudessa talossamme on. He käyvät läpi laajaa tunneskaalaa innostuessaan uusista asioista ja surressaan yhtä aikaa sitä, että kaverit jäävät tänne. Välillä he suunnittelevat innoissaan, mitä ottavat mukaansa, välillä silmäkulmaan nousee kyynel, kun ajatus ehtii taas tuttuihin asioihin, tähän omaan pieneen maailmaamme täällä, joka on heidän mukavuusalueensa.

Minä seilaan heidän mukanaan. Innostun heidän kanssaan uusista kuvioista ja lohdutan samaan hengenvetoon sillä, että kavereiden kanssa voidaan kuitenkin viestitellä ja heitä voidaan sentään tulla katsomaan vuoden päästä. Minä sanon heille, että minunkin tulee valtavan kova ikävä, mutta elämä on joskus tällaista. Joskus on tehtävä elämässä suuria muutoksia ja niille on annettava tilaa. 

Joka tapauksessa, minä aion antaa itselleni paljon aikaa sopeutua. En kuvittele, että kaikki loksahtaisi heti paikoilleen. Palasistakin voi kuitenkin, ja täytyy, rakentaa, että saa valmista. 

Kyllä siitä hyvä tulee.