Majakan ja Perävaunun matkassa

Meillä asuu herra Näppärä. Hänellä on ikää sillä tavalla sopivasti yli kahden vuoden, että hän on alkanut kunnostautua erityisesti omatoimisuudessa. Mikä on ajatuksena aivan erinomainen, vain kohdistus pettää. Riippuu tietysti keneltä kysytään.

Hän osaa käynnistää omatoimisesti esimerkiksi pyykkikoneen ja kuivausrummun. Molempien käynnistäminen vaatii virtanappulan painamista, ohjelmanvalitsimen kääntämistä sekä starttinappulan painallusta. Hän onnistuu tuossa tehtävässä sellaisessa ajassa, ettei (nopeaksi ehtinyt) äitinsä ehdi muuta kuin kuulla, että koneet ovat päällä. Siis koneet ovat päällä! Ne ovat kyllä usein meillä päällä, mutta juuri tänä aamuna en niitä kyllä ole vielä käynnistänyt!

Hän osaa myös virittää kelloradioon herätyksen, kuunnella puhelimesta voicemailit, testata kaasuhälyttimen toimivuuden (juu, nyt tiedän minäkin, että testiäänet tulevat kolmen sarjoissa, eikä niitä saa keskeytetyksi) sekä muunnella kuntopyörän asetuksia niin, että sekin piipittelee jo ihan omaksi ilokseen. Hän on myös taitava purkamaan osiin kaiken, minkä puretuksi saa. Vaikkapa herätyskellon. Mielenkiintoista on, että hän kykenee purkamaan osiin myös sellaisen esineen, mitä et tiennytkään saavan purettua osiin. Minulla on erinäisissä paikoissa lukemattomia pieniä osia, joita hän on minulle ystävällisesti kyllä toimittanut, mutta minulla ei ole hajuakaan, mistä ne ovat irronneet. Äskettäin luin Facebookista, kuinka eräästä äidistä oli mahtavaa, kun lapsi oli tullut siihen ikään, että vaihtaa leluihinsa patterit itse. Omatoimisuus on kyllä hieno juttu. Minä en kuitenkaan ihan vielä sano, että mahtavaa!

Asuu meillä myös neiti Erehtymätön. Reilun kahden vuoden kokemuksella elämästä tietää ilmeisesti jo aika paljon. Hän on kyllä hyvin kiinnostunut äidin mielipiteistä (vielä ainakin - lohdullista kai), ja päivät pitkät häneltä satelee kysymyksiä 'mikä toi on?', 'mikä ääni tuo oli?', 'mikä auto tuolla menee?' ja niin edelleen. Äiti saa vastata jokaiseen kysymykseen (ja mikäli äiti ei vastaa, kysymys toistetaan riittävän monta kertaa, että äiti vastaa), mutta vastauksen paikkansapitävyyden päättelee kuitenkin neiti itse. Jos hän ei ole tyytyväinen vastaukseen, häneltä napsahtaa nopeasti 'ei on kuomma-auto, se on joku muu'. Kielioppi on vielä vähän epävarmaa, mutta mielipiteet sentään eivät. Hän on myöskin toisinaan ehdottomasti sitä mieltä, että 'ei äiti juo nyt kahvia!' tai 'ei äiti tee nyt uokaa (=ruokaa)!', vaikka äiti nimenomaan ilmoittaisi juuri nyt juovansa kahvia tai tekevänsä ruokaa. Mutta ei, jos se ei sovi neiti Erehtymättömän suunnitelmiin, niin sen voi näppärästi kieltolauseella kieltää. Simppeliä, eikö totta.

Herra Näppärä ja neiti Erehtymätön ovat myös erottamaton pari. Majakka menee edeltä, Perävaunu tekee kaiken perässä. Kaiken. Ääniä myöten. Hyvässä tarkoituksessa se on mainiota seurattavaa, huvittavaa, mutta ihanaa. Huonommassa tarkoituksessa... niin. Tänä iltana esimerkiksi sain todistaa, kun kaksikko juoksi ympäri eteistä ja räpsytteli siellä kilvan valoja, kunnes yhtäkkiä kaksi täyteen ääneen nauravaa taaperoa juoksee olohuoneeseen peräkanaa, ja läimäyttää kätensä suoraan televisioruutuun. Ensin kaksi kättä, sekunnin jälkeen toiset kaksi. Ei tarvitse varmaankaan kertoa, mitkä osat tässä tapahtumasarjassa olivat kiellettyjä. Hmm. (Ja murr.)

Heillä on aina toisensa. Vanhempana on ilo saada seurata heidän yhteistä, ja samalla omaa kehitystään. Mutta tuosta yhteenkuuluvuuden tunteesta - siitä me, jotka emme ole kaksosia, emme taida tietää oikein mitään. A.A. Milnen sanoin:

Wherever I am, there's always Pooh,
There's always Pooh and Me.
Whatever I do, he wants to do,
"Where are you going today?" says Pooh:
"Well, that's very odd 'cos I was too.
Let's go together," says Pooh, says he.
"Let's go together," says Pooh.

(katkelma on lainattu runosta 'Us Two')

Ja hanat kiiltää!

Pistää miettimään, mikähän sitä keski-ikäistyvään rouvaan on oikein iskenyt. Nauttii nimittäin jo sellaisistakin asioista, että täältä löytyy desinfioivia siivouspyyhkeitä, joilla saa hanat ja lavuaarit säihkymään. Tai siivousaineita, joita ei tarvitse kuin pinnoille hieman pirskauttaa, niin johan lähtee tahrat ja töhnät. Perinteiset pakastepussit ovat muisto vain, kun valtaosa myytävistä säilöntäpusseista ovat niitä zipper-tyyppisiä, sellaisia minigrippimäisiä siis, jotka saa aina kätevästi suljettua ja avattua. Ai kerroinko jo keittiön uudesta, loistavasta apuvälineestä? Elintarvikekelmupakkauksesta, johon sisältyy leikkuuterä, jolla repäiset kelmusta siistin palan, leikkaamalla siis, eikä kelmu enää ikinä mene ruttuun! Käsittämätöntä!

Kotiäitiyden sivuvaikutukset ovat kaiketi hyökänneet kimppuuni aivan vaivihkaa! Tai sitten olen antanut itseni salaa hullaantua amerikkalaisista, elämää helpottavista ihmekikoista ja -keksinnöistä. Totta varmaankin ainakin (ja vain, toivottavasti) se, että melkein kaikkeen tottuu, ja lopulta ei enää muista, että voiko tämän jotenkin vaikeamminkin tehdä. Välillä (eikä niin harvoinkaan) suomalainen kuitenkin pysähtyy miettimään, onkohan tämä kaikki aina niin kovin tarpeellista. Vaikka se elämää helpottavaa olisikin. Ja kaikkihan me tiedämme, että pienten lasten äiti pitää arjen helpottamisesta. Koskaan en ole halunnut ylentää itseäni mainitsemalla, että olen kaksosäiti - enemmänkin koen, että sattuma on vain valinnut meidät tähän rooliin, ja jokainen meistä sopeutuu tavalla tai toisella omaan elämäänsä. Kun ei oikeastaan muusta tiedä. Olen kuitenkin kuullut erään kaksosäidin suusta ajatelman, josta olen melko usein samaa mieltä: jos pienten lasten äiti joutuukin usein menemään siitä, missä aita on matalin, joutuu kaksosäiti välillä menemään vielä siitäkin, missä aita on jo rikottu.

Kotiäitiarkeen kuuluu minulla (olosuhteiden pakosta) sekin, etten millään ehdi seurata uutisia sillä tahdilla, jolla haluaisin. Se on harmillista. Uutistenlukuni on muuttunut tempoilevaksi, satunnaiseksi, varkain sieltä täältä lukaisevaksi. Siihen liittyy sekin, etten millään muista, miltä sivustolta jokin aika sitten bongasin mielenkiintoisen artikkelin - sen muistan, että se kertoi expatriaatin elämästä, ja ennen kaikkea siitä, millaisia vaiheita expaatti yleensä oleskelunsa aikana tulee kohtaamaan. Jutussa puhuttiin kuherruskuukausista, epävarmuudesta, uuteen totuttelusta. Mielenkiintoinen huomio oli se kohta, jossa viitattiin vaiheeseen, jota kutsutaan 'what-is-happening-without-me' -vaiheeksi. Se tarkoittaa expaatin havahtumista siihen, että elämä alkuperäisessä kotimaassa todellakin jatkuu ilman häntä. Mitä entisessä työpaikassani tapahtuu? Miten muun perheen ja sukulaisten elämä menee eteenpäin? Muuttuuko vanha kotikaupunki? Ja niin edelleen. Se vaihe saa expaatin miettimään, mistä hän jää paitsi, kun on jättänyt kotimaansa ja lähtenyt kohti uusia seikkailuja. Tämä vaihe tuskin tulee kovin varhaisessa vaiheessa, koska uudessa maassa oleskelun opetteleminen vie yleensä pitkän aikaa, ja sinä aikana ehtii oikeastaan varsin vähän miettimään sitä, mitä alkuperäisessä kotimaassa tapahtuu. Joillekin tämä kaipuu voi jäädä voimakkaasti päälle, toiset antavat sen hiljaa laimentua, toiset sivuuttavat sen nopeasti.

Valmistautuessamme toiseen jouluun nykyisessä kotimaassamme on mieli levollinen. Ajatukset käyvät koti-Suomessa, mutta kaikessa suhteessa hyvällä tavalla. Suomesta tulleet jouluterveiset ja -paketit tuovat jouluumme hyvää mieltä vielä lisää. Kaipuu ei saa tuntemaan mitään negatiivista, ei Suomea eikä nykyistä asuinmaatamme kohtaan. Antaa joulun tulla. Ja niin, rakas joulupukki, sinulle oli vielä toivomus: anna meille rauhallinen jouluilta, sopuisasti leikkivät lapset, ja hyvää mieltä ja terveyttä myös ensi vuodelle. Ja jos lapset eivät leiki tänäkään jouluna sopuisasti uusilla leluillaan, niin siirrämme toiveen taas vuotta edemmäksi... sellainenkin joulu vielä varmasti tulee, siihen haluamme uskoa!

Happy Holidays! :)

Cookies here, cookies everywhere...

Meillä on tainnut käydä niin, että jauhopeukalo on osunut pikkusiskolle. Leipominen ei ole minun bravuurilajini, mutta kuitenkin suoritettavissa, ainakin rimaa hipoen, yleensä. Tällä kertaa tehtävä osui kohdalle siinä muodossa, että sain syksyllä toista kertaa elämässäni kutsun cookie swapiin / exchangeen, joka lyhyesti tarkoittaa sitä, että leivot valtaisan määrän näyttävän näköisiä pikkuleipiä, pakkaat ne yhtä näyttävän näköisiin rasioihin / purkkeihin / askartelemiisi nyssyköihin / ihan mitä nyt vaan keksit, ja viet ne vaihdeltavaksi kekkereihin. Paluumatkalla sinulla on mukana yhtä monta, tosin erilaisia leivonnaisia sisältävää nyssäkkää kuin lähtiessäsi, mikäli siis pikkuhiprakassa muistat ottaa paketit vielä mukaasi.

Minun oli siis lähdettävä liikkeelle siitä, että a) jauhopeukalo puuttuu, b) aikaa ei liiemmälti ole, koska voin huolia touhuun mukaan korkeintaan yhden pienen apulaisen - jolloin toisten on oltava päiväunilla, c) kokemusta ei moisista kekkereistä ole, joten yleinen leivonnaisten taso / pakkausten näyttävyys ym. on pelkkien arvuuttelujen varassa. Kas kummaa, päädyin suomalaisiin piparkakkuihin. Hetkeäkään en tosin kuvitellut vieväni paikan päälle pelkkiä ruskeita, reunoista käpertyneitä kakkusia, vaan varustauduin siihen, että minun on opeteltava koristelemaan ne edes jonkin verran näyttävämmän näköisiksi. Kaupan leivontahyllyllä olin kyllä aika ymmälläni, ja haalin kärryyn vähän yhtä sun toista koristemassaa, ja kas - kotona huomasin, että olisin tarvinnut tuubeihin lisäosiksi myös koristelunokkia, tai mitä ne nyt ikinä ovatkaan. Mahdollisuutta / kiinnostusta poiketa kauppaan ei koristelun aikaan enää ollut, joten päätin uhkarohkeasti mennä kokeilulinjalla, vaikka tiesin, että harjoittelukappaleita tarvitaan runsaasti. Ja kun niitä onnistuneitakin piti olla melkein sata... huh-huh. Osan lopputuloksesta uskallan kuitenkin paljastaa tässä:

 

Tuo paksulta näyttävä kuorrute on Icing -kuorrutetta, jolla voisi kätevästi pyyhkäistä vaikka kokonaisen kakun ylitse, mutta piparkakun kokoiseen näperrykseen se oli hankalan tahmeaa. Aika monta kakkusta tuonnempana opin kuitenkin sen, että paras oli pusertaa tahnaa tuubista melkoinen määrä ja veistellä sitten surutta ylimääräinen pois. En ollut kyllä varautunut siihenkään, että kuorrutteen kuivuminen kestäisi yön yli. Kuivuttuaan se näyttikin sitten muovailuvahalta. Great.

 

Kun olin yhden päiväuniajan leiponut (ja juoksuttanut miestäni uunivastaavana) ja koristellut kaksi samanlaista ajanjaksoa, vietin vielä neljännen päiväuniajan kokoamalla leivonnaisilleni laatikoita, pohjustamalla niitä, tarroittamalla niitä jouluntoivotuksin sekä näpertämällä jouluisia nauhoja laatikoiden ympärille. Nyt olin kaikkeni antanut, näillähän ei voi kuin voittaa!

 

 

Läpi keskiviikkoillan lumisateen taivalsin paketteineni suunnilleen viiden talon päähän kotoani. Olin onnistunut ajoittamaan saapumiseni sopivasti vierasjoukon keskivaiheille, ja päädyin sisään kahden naapurinrouvan vanavedessä. Ruokailuhuoneen pöytään oli jo kerätty cookie-nyssyköitä ja melkoinen määrä siihen illan aikana lastia saatiinkiin, kun yhteensä viidentoista osallistujan leipomukset pöydälle mahdutettiin. Kekkereihin oli paikallisen mutkatonta sujahtaa mukaan työntämällä tuliaisviinipullo illan emännän käteen ja siirtymällä sujuvasti notkuvan pikkusyötävä- / viinipöydän ympäristöön, jossa paikalliset jo vilkkaasti vaihtoivat kuulumisia, joka ei - paikalliseen tapaan - tapahdu mitenkään hiljaisesti. Vilkas puheensorina ja hersyvä nauru kaikuivat siis jo eteiseen saakka...

 

Illan hauskimmaksi ohjelmanumeroksi valikoitui nk. present swap, joka vastaa jonkin verran meidän pikkujoululahjaperinnettämme. Jokainen oli tuonut lahjan, ja ne kerättiin olohuoneen pöydälle, jonka ympärille asetuimme. Jokaiselle jaettiin numerolappu, ja numerojärjestyksen mukaisesti kukin sai valita kasasta lahjan. Lahja piti avata saman tien muiden nähtäväksi. Ideaan kuuluu myös se, että voit myös napata joltakin toiselta jo hänen avaamansa lahjan, mikäli mielit sen itsellesi. Sama lahja saa vaihtaa omistajaa korkeintaan kolme kertaa. Tästä lahjojenvaihtoleikistä on olemassa useita versioita, ja sen ainakin opin, että jos on kyseessä 'yankee candle swap', tulee sinun tuoda jokin uusi lahjatavara, mutta jos taas leikitään 'white elephant swapia', voit tuoda kotoasi jotain, mitä et itse tarvitse tai mistä haluat päästä eroon. Vielä hauskempaa tulee, jos lahjasi on hupaisa, tai jos se on kiertänyt jo monta vuotta mukana, kuten meidän naapurustomme tapauksessa kuulemma eräät jouluiset muovilautaset ovat tehneet. Jonkun mukaan ne tälläkin kertaa lähtivät, ja saapa nähdä, vieläkö ne tulevat takaisin kiertoon! :) No mutta, olivatpa säännöt mitkä hyvänsä, meillä oli ainakin hauskaa!

 

Mistäkö puhuttiin? Kuulumisista, Burlingtonin uusimmista ravintoloista, lapsista, kouluista, omasta asuinympäristöstä. No, vähän tietysti Pisa-tutkimuksestakin, tuntuu se olevan tuttu täälläkin. Ja tietysti: 'miten kauniita laatikoita', 'ihanat kengät', 'erinomainen viinivalinta' ja sen sellaista, asiaankuuluvaa. Ja vaikka täällä asuessaan tottuu, ja ennen kaikkea oppii suhtautumaan tietyllä tavalla kaikkeen 'kuorrutettuun', niin lämmittäähän se kieli-ihmisen mieltä, kun englanninkielentaidon kehutaan olevan 'amazing'. Se voisi kyllä olla aika tavanomaisen kohtalainenkin saadakseen osakseen tuon huomion... en siis ole aikeissa ylpistyä.

 

Niin, vietettiinkö iltaa Täydellisten naisten tyyliin? En minä vaan tiedä. En nimittäin ole ikinä katsonut yhtäkään jaksoa!

 

P.S. Meillä on paljon cookieseja. Tulkaa syömään vaan.