keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Ja hanat kiiltää!

Pistää miettimään, mikähän sitä keski-ikäistyvään rouvaan on oikein iskenyt. Nauttii nimittäin jo sellaisistakin asioista, että täältä löytyy desinfioivia siivouspyyhkeitä, joilla saa hanat ja lavuaarit säihkymään. Tai siivousaineita, joita ei tarvitse kuin pinnoille hieman pirskauttaa, niin johan lähtee tahrat ja töhnät. Perinteiset pakastepussit ovat muisto vain, kun valtaosa myytävistä säilöntäpusseista ovat niitä zipper-tyyppisiä, sellaisia minigrippimäisiä siis, jotka saa aina kätevästi suljettua ja avattua. Ai kerroinko jo keittiön uudesta, loistavasta apuvälineestä? Elintarvikekelmupakkauksesta, johon sisältyy leikkuuterä, jolla repäiset kelmusta siistin palan, leikkaamalla siis, eikä kelmu enää ikinä mene ruttuun! Käsittämätöntä!

Kotiäitiyden sivuvaikutukset ovat kaiketi hyökänneet kimppuuni aivan vaivihkaa! Tai sitten olen antanut itseni salaa hullaantua amerikkalaisista, elämää helpottavista ihmekikoista ja -keksinnöistä. Totta varmaankin ainakin (ja vain, toivottavasti) se, että melkein kaikkeen tottuu, ja lopulta ei enää muista, että voiko tämän jotenkin vaikeamminkin tehdä. Välillä (eikä niin harvoinkaan) suomalainen kuitenkin pysähtyy miettimään, onkohan tämä kaikki aina niin kovin tarpeellista. Vaikka se elämää helpottavaa olisikin. Ja kaikkihan me tiedämme, että pienten lasten äiti pitää arjen helpottamisesta. Koskaan en ole halunnut ylentää itseäni mainitsemalla, että olen kaksosäiti - enemmänkin koen, että sattuma on vain valinnut meidät tähän rooliin, ja jokainen meistä sopeutuu tavalla tai toisella omaan elämäänsä. Kun ei oikeastaan muusta tiedä. Olen kuitenkin kuullut erään kaksosäidin suusta ajatelman, josta olen melko usein samaa mieltä: jos pienten lasten äiti joutuukin usein menemään siitä, missä aita on matalin, joutuu kaksosäiti välillä menemään vielä siitäkin, missä aita on jo rikottu.

Kotiäitiarkeen kuuluu minulla (olosuhteiden pakosta) sekin, etten millään ehdi seurata uutisia sillä tahdilla, jolla haluaisin. Se on harmillista. Uutistenlukuni on muuttunut tempoilevaksi, satunnaiseksi, varkain sieltä täältä lukaisevaksi. Siihen liittyy sekin, etten millään muista, miltä sivustolta jokin aika sitten bongasin mielenkiintoisen artikkelin - sen muistan, että se kertoi expatriaatin elämästä, ja ennen kaikkea siitä, millaisia vaiheita expaatti yleensä oleskelunsa aikana tulee kohtaamaan. Jutussa puhuttiin kuherruskuukausista, epävarmuudesta, uuteen totuttelusta. Mielenkiintoinen huomio oli se kohta, jossa viitattiin vaiheeseen, jota kutsutaan 'what-is-happening-without-me' -vaiheeksi. Se tarkoittaa expaatin havahtumista siihen, että elämä alkuperäisessä kotimaassa todellakin jatkuu ilman häntä. Mitä entisessä työpaikassani tapahtuu? Miten muun perheen ja sukulaisten elämä menee eteenpäin? Muuttuuko vanha kotikaupunki? Ja niin edelleen. Se vaihe saa expaatin miettimään, mistä hän jää paitsi, kun on jättänyt kotimaansa ja lähtenyt kohti uusia seikkailuja. Tämä vaihe tuskin tulee kovin varhaisessa vaiheessa, koska uudessa maassa oleskelun opetteleminen vie yleensä pitkän aikaa, ja sinä aikana ehtii oikeastaan varsin vähän miettimään sitä, mitä alkuperäisessä kotimaassa tapahtuu. Joillekin tämä kaipuu voi jäädä voimakkaasti päälle, toiset antavat sen hiljaa laimentua, toiset sivuuttavat sen nopeasti.

Valmistautuessamme toiseen jouluun nykyisessä kotimaassamme on mieli levollinen. Ajatukset käyvät koti-Suomessa, mutta kaikessa suhteessa hyvällä tavalla. Suomesta tulleet jouluterveiset ja -paketit tuovat jouluumme hyvää mieltä vielä lisää. Kaipuu ei saa tuntemaan mitään negatiivista, ei Suomea eikä nykyistä asuinmaatamme kohtaan. Antaa joulun tulla. Ja niin, rakas joulupukki, sinulle oli vielä toivomus: anna meille rauhallinen jouluilta, sopuisasti leikkivät lapset, ja hyvää mieltä ja terveyttä myös ensi vuodelle. Ja jos lapset eivät leiki tänäkään jouluna sopuisasti uusilla leluillaan, niin siirrämme toiveen taas vuotta edemmäksi... sellainenkin joulu vielä varmasti tulee, siihen haluamme uskoa!

Happy Holidays! :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti