Majakan ja Perävaunun matkassa

Meillä asuu herra Näppärä. Hänellä on ikää sillä tavalla sopivasti yli kahden vuoden, että hän on alkanut kunnostautua erityisesti omatoimisuudessa. Mikä on ajatuksena aivan erinomainen, vain kohdistus pettää. Riippuu tietysti keneltä kysytään.

Hän osaa käynnistää omatoimisesti esimerkiksi pyykkikoneen ja kuivausrummun. Molempien käynnistäminen vaatii virtanappulan painamista, ohjelmanvalitsimen kääntämistä sekä starttinappulan painallusta. Hän onnistuu tuossa tehtävässä sellaisessa ajassa, ettei (nopeaksi ehtinyt) äitinsä ehdi muuta kuin kuulla, että koneet ovat päällä. Siis koneet ovat päällä! Ne ovat kyllä usein meillä päällä, mutta juuri tänä aamuna en niitä kyllä ole vielä käynnistänyt!

Hän osaa myös virittää kelloradioon herätyksen, kuunnella puhelimesta voicemailit, testata kaasuhälyttimen toimivuuden (juu, nyt tiedän minäkin, että testiäänet tulevat kolmen sarjoissa, eikä niitä saa keskeytetyksi) sekä muunnella kuntopyörän asetuksia niin, että sekin piipittelee jo ihan omaksi ilokseen. Hän on myös taitava purkamaan osiin kaiken, minkä puretuksi saa. Vaikkapa herätyskellon. Mielenkiintoista on, että hän kykenee purkamaan osiin myös sellaisen esineen, mitä et tiennytkään saavan purettua osiin. Minulla on erinäisissä paikoissa lukemattomia pieniä osia, joita hän on minulle ystävällisesti kyllä toimittanut, mutta minulla ei ole hajuakaan, mistä ne ovat irronneet. Äskettäin luin Facebookista, kuinka eräästä äidistä oli mahtavaa, kun lapsi oli tullut siihen ikään, että vaihtaa leluihinsa patterit itse. Omatoimisuus on kyllä hieno juttu. Minä en kuitenkaan ihan vielä sano, että mahtavaa!

Asuu meillä myös neiti Erehtymätön. Reilun kahden vuoden kokemuksella elämästä tietää ilmeisesti jo aika paljon. Hän on kyllä hyvin kiinnostunut äidin mielipiteistä (vielä ainakin - lohdullista kai), ja päivät pitkät häneltä satelee kysymyksiä 'mikä toi on?', 'mikä ääni tuo oli?', 'mikä auto tuolla menee?' ja niin edelleen. Äiti saa vastata jokaiseen kysymykseen (ja mikäli äiti ei vastaa, kysymys toistetaan riittävän monta kertaa, että äiti vastaa), mutta vastauksen paikkansapitävyyden päättelee kuitenkin neiti itse. Jos hän ei ole tyytyväinen vastaukseen, häneltä napsahtaa nopeasti 'ei on kuomma-auto, se on joku muu'. Kielioppi on vielä vähän epävarmaa, mutta mielipiteet sentään eivät. Hän on myöskin toisinaan ehdottomasti sitä mieltä, että 'ei äiti juo nyt kahvia!' tai 'ei äiti tee nyt uokaa (=ruokaa)!', vaikka äiti nimenomaan ilmoittaisi juuri nyt juovansa kahvia tai tekevänsä ruokaa. Mutta ei, jos se ei sovi neiti Erehtymättömän suunnitelmiin, niin sen voi näppärästi kieltolauseella kieltää. Simppeliä, eikö totta.

Herra Näppärä ja neiti Erehtymätön ovat myös erottamaton pari. Majakka menee edeltä, Perävaunu tekee kaiken perässä. Kaiken. Ääniä myöten. Hyvässä tarkoituksessa se on mainiota seurattavaa, huvittavaa, mutta ihanaa. Huonommassa tarkoituksessa... niin. Tänä iltana esimerkiksi sain todistaa, kun kaksikko juoksi ympäri eteistä ja räpsytteli siellä kilvan valoja, kunnes yhtäkkiä kaksi täyteen ääneen nauravaa taaperoa juoksee olohuoneeseen peräkanaa, ja läimäyttää kätensä suoraan televisioruutuun. Ensin kaksi kättä, sekunnin jälkeen toiset kaksi. Ei tarvitse varmaankaan kertoa, mitkä osat tässä tapahtumasarjassa olivat kiellettyjä. Hmm. (Ja murr.)

Heillä on aina toisensa. Vanhempana on ilo saada seurata heidän yhteistä, ja samalla omaa kehitystään. Mutta tuosta yhteenkuuluvuuden tunteesta - siitä me, jotka emme ole kaksosia, emme taida tietää oikein mitään. A.A. Milnen sanoin:

Wherever I am, there's always Pooh,
There's always Pooh and Me.
Whatever I do, he wants to do,
"Where are you going today?" says Pooh:
"Well, that's very odd 'cos I was too.
Let's go together," says Pooh, says he.
"Let's go together," says Pooh.

(katkelma on lainattu runosta 'Us Two')