Pysytään(hän) asiassa

"Minä halusin olla presidentti!" Viisivuotiaalla pojallani on ilmoitusluontoista asiaa. Okei. Poikani innostus asiaan ei liity siihen, että aihe on tässä maassa (ynnä suurin piirtein koko muussakin maailmassa) erittäin ajankohtainen, sillä lapseni eivät ole seuranneet tätä käynnissä olevaa, asuinmaamme historian kenties kummallisinta presidenttikisaa. Muutaman viikon päästä voin kertoa heille, kuka tämän maan uusi presidentti tulee olemaan, mutta muut asiaan liittyvät (ja yllättäen liittyneet) seikat saavat jäädä vielä heidän tietoisuutensa ulkopuolelle.

Koulu lähestyi viime viikon lopulla tutuksi käyneellä viikkokirjeellään. Poikani kiinnostus presidentin virkaan liittyy siis siihen, että kirjeessä kerrottiin, että tällä viikolla koulussa aloitetaan USA:n hallinnon rakenteen käsittely - korostaen kuitenkin erityisesti sitä, että käynnissä olevaan presidenttikisaan ei oteta koulussa missään nimessä kantaa. Absolutely not, sillä politiikka on sensitiivinen aihe. Sitä eivät suoraan sanoneet, että tämänkertainen kilpailu maailman mahtavimmasta virasta on kenties likaisempi, omituisempi ja kansaa jakavampi kuin pitkiin aikoihin. 

Mutta koulussa siis puhutaan USA:n hallintoelimistä. Yksi luokka toimii senaattina, toinen edustajainhuoneena, kolmannesta löytyy presidentti (presidenttejä). Keskustellaan ehdotuksista, säädetään lakeja, käytetään veto-oikeutta ja palautetaan asioita käsittelyyn. Ja 5-6-vuotiailla kindergartenilaisilla on hauskaa, kun presidenttirooli osuu kohdalle.

Lapset ovat siis oppineet asioita - ihan oikeita sellaisia siitä, miten tätä maata hallitaan. Että maalla on presidentti, jolla on valtaa. Että ihmisillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, ketkä tätä maata johtavat. Että on paljon suuria asioita, joista täytyy päättää yhteisesti, tai että on ainakin pyrittävä vaikuttamaan siihen, kuka niitä päätöksiä tekee.

Kun ajan koululle päin, näen yllättäen risteyksessä, erään talon kulmauksessa kyltin, jossa lukee republikaanien presidenttiehdokkaan nimi. Parin päivän jälkeen kyltti on kadonnut yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Tuliko joku toisiin ajatuksiin vai hoitiko joku muu kyltin pois häiritsemästä, en tiedä. Sosiaalisessa mediassa vilahtaa kuva vermontilaisesta senaattorista, jonka viereen on asetelty kysymys: do you miss me now? Se, joka on selvinnyt surutyöstä senaattorin pudottua pelistä, pistää peliin koko tarmokkuutensa saman puolueen ehdokkaan puolesta. Vastentahtoisesti ehkä, mutta ei sillä ole nyt väliä.




Toivonko jotain? Kyllä toivon. Toivon, että marraskuun kahdeksantena päivänä voittaa järki.

Ettei kovin moni olisi umpikujassa.