On melko helppo aloittaa, kun päättää niin. Kasa papereita, muistivihko ja tietokone. Avoin mieli ja innostus uuden äärellä. Otsikko ja kappale, pari. Mutta pyykkikone. Nuo tavarat pois pöydältä. Ja tiskit, ne piti laittaa koneeseen.
Seuraava kappale. Paluu ensimmäiseen. Ajatus jäi jonnekin. Laittaisiko kahvia? Kaapista suklaata kaveriksi, ehkä se auttaisi. Kuivausrumpu kuuluu lopettelevan, muista tyhjentää se. Mitähän sähköpostille kuuluu?
Ensimmäinen kappale on ihan hyvä, mutta toista pitää muokata. Kolmas on johdonmukainen, mutta saisi olla pidempi. Pitäisi pedata sänkyihin uudet lakanat, tekisiköhän sen nyt. Virkistäisikö ajatuksia? Saman tien voisi laittaa pyykkikoneen vielä uudelleen pyörimään.
En kuvitellut, että se olisi tällaista. Vaikka tiesinkin, oikeastaan. Kuvittelin, että otan tietokoneen kainaloon ja istun ja kirjoitan pari tuntia yhteen menoon. Hah. Jos vartin verran kerrallaan, hyvä niin. Koska pyykkikone. Ja niin edelleen.
Keskittymiskyky on hukkateillä, kadoksissa, missä lie. Olikohan minulla sellainen? Nuorena oli, muistelen. Mitä sille tapahtui? Ehkä se pusertui arkisten askareiden väliin ja katosi hiljaa näkyvistä. Niin siinä täytyi käydä.
TToisaalta, miksi valitan? Olen saanut tehtyä ensimmäisen kurssin jokaisen tehtävän toistaiseksi ajoissa, joskin toisinaan siinä kuuluisassa viimetingassa. Jos vaikka halusinkin, että osaisin keskittyä ja suorittaa tuottavaa opiskelutyötä hyvissä, riittävän pitkissä, yhtenäisissä aikaikkunoissa, niin pienten palasten muodostamana ne suoritukset kelpaavat myös.
Jatkan kuitenkin keskittymiskykyni etsimistä, sillä luulen, että siitä olisi minulle vielä hyötyä. (Ja sitä on välillä kauhea ikävä!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti