Ihan pikaisesti vain

Se oli nopea reissu synnyinmaahan, suunnilleen kuukauden varoitusajalla kasaan kyhätty. Impulssi matkaan lähtemisestä tuli muualta kuin omasta päästä, mutta viranomaisia vastaan ei viitsi kiukutellakaan. Viisumien uusiminen vaati käynnin omassa maassa, ja onneksi tuosta lyhyestä varoitusajasta huolimatta järjestyi vaadittu haastatteluaika Yhdysvaltojen suurlähetystöön Helsingissä melko sopivasti.

Kohti Bostonia

Lentomatkailu valtameren ylitse ei edelleenkään ole kolmen lapsen kanssa mikään suurempi nautinto, mutta matkustusrutiini sentään auttaa jo hankalimmissa paikoissa. Matkan varrelle sopiva välietappi, Islannin Reykjavik, tosin sai viihdyttää meitä ennakoitua pidempään, kun täältä itärannikolta myöhässä lähtenyt kone ei ennättänyt ajoissa tuolle saarelle eivätkä matkalaiset siten sieltä eteenpäin lentävään koneeseen, jonka oli määrä viedä Helsinkiin. Tilastollisesti oli kai meidänkin kohdallemme osuttava lentojen myöhästyminen, kun kaikki nämä ulkosuomalaisvuodet olemme perheenä onnistuneet matkaamaan ilman viivästyksiä. Tuli samalla opetettua lapsikatrastakin siihen, että mitä tarkoittaa, kun on lentokentällä hirveä kiire, jonka jälkeen ei sitten olekaan taas vähään aikaan kiire yhtään mihinkään. 

Oi Suomi synnyinmaa - se otti meidät vastaan lumi- ja räntäsatein, liukkain ja sohjoisin tein. Talvinen Suomi näytti harmainta puoltaan, mutta meillä oli asenne kohdallaan, huumori ainakin, sillä mitäs tuolle muuta voisi tehdä kuin naureskella. Autossa matkalla Helsingistä kohti Pirkanmaata tungin salmiakkia suuhuni ja ajattelin, että olipas siitä aikaa, kun olin viimeksi talvisen Suomen nähnyt. Viisi vuotta. 

Neljä arkipäivää kului virastoissa papereiden kera juoksennellessa, sukulaisten hoivissa Pirkanmaalla ja jet lagin sekoittaman pään kanssa taistellessa. Suomalainen ruoka maistui juuri niin tutulta kuin ennenkin ja kurahaalareissa vastaantulevat lapset kiinnittivät kai huomiota enemmän kuin aiemmin. Ehdimme poiketa Helsingissä tapaamassa pikkusiskoni perhettä ja toteamassa, että sotilaskodin munkit maistuvat juuri niin hyviltä kuin joskus montakymmentä vuotta sitten, kun niitä on viimeksi maistanut. Viivähdimme myös ystävien luona maittavassa lounaspöydässä. Yhden illan ehdimme mieheni kanssa viettää kahdestaan Helsingissä, kun seuraavana aamuna oli määrä piipahtaa skarpin oloisena suurlähetystön haastattelutiskillä. Matkan tarkoitus tiivistyi tuohon pariminuuttiseen tuolla tiskillä, jossa haastattelija oli ainoastaan kiinnostunut siitä, onko mikään muuttunut. Ei ollut, joten asia oli sillä selvä. Istuskeluun ja turvatoimiin aikaa kuluikin sitten huomattavasti enemmän.

Aikataulutettu viisipäiväinen toimi kaiken kaikkiaan yllättävän hyvin, jos ei oteta huomioon sitä, että rytmi ei ehdi kunnolla kääntyä amerikkalaisesta suomalaiseen, mutta palatessa se haikailee sittenkin suomalaiselle aikavyöhykkeelle (siitä päätellen, että esimerkiksi poikamme oli alkuviikolla sitä mieltä, että 3.30 on aivan kelpo aika herätä kolistelemaan leluilla). Kotiinpaluun jälkeen olemme viettäneet kiireistä viikkoa, jonka tahti viimein on rauhoittumaan päin näin viikonlopun koittaessa - ja pään asettuessa takaisin tälle aikavyöhykkeelle. Ja sitten siirretäänkin kelloja jo kesäaikaan sunnuntaiyönä. Että mikäs tässä, käännellään niitä sitten, kun on kerran alkuun päästy, eiköhän siihenkin vielä totuta.

Onpahan olleet melkoiset kaksi viikkoa. Huokaisen.