Parempi myöhään kuin ei silloinkaan

Hiki hatussa täyttelin papereita, vaikka ei tämä mitään uutta sinänsä ollut. Olen kyllä jo ehtinyt tottua siihen, että monessakin paikassa saa uutena asiakkaana kertoa itsestään paperille yhtä sun toista, miksei siis hammaslääkäriasemallakin. Onneksi ystävällinen vastaanottovirkailija oli huomauttanut, että siinä miljoonahkon kysymyksen lomakkeessa on sitten myös kääntöpuoli (jossa on yhtä paljon kysymyksiä). Ruksittelin ja kuittailin kaiken mahdollisen omasta terveydentilastani nyt ja menneisyydessä sekä suhtautumisestani hammashoidollisiin toimenpiteisiin noin yleensä, ynnä muuta ynnä muuta. Olin niin uppoutunut papereihin, etten ehtinyt edes vilkaista kohtuullisen näköistä lehtikokoelmaa odotushuoneessa (miksi aloinkaan muistella lapsuus- ja nuoruusaikojen hammashoitolaa Suomessa, jossa luettavana oli muutama puhkikulutettu lastenkirja sekä juurihoito värikuvina?) Sain paperit vartissa valmiiksi, aika hyvin kuitenkin, sillä olin kätevästi valmiina juuri silloin kun minut vähän myöhässä pyydettiin sisälle itse vastaanottohuoneeseen. 

Miksikähän tuli vähän siinä mieleen, että joskus on kuullut sanottavan, ettei suutarin lapsilla ole kenkiä. Hammaslääkärin lapsellakaan ei ehkä ole aina hampaita... eiku. Ei tilanne mikään surkea ollut, mitä nyt laiskuus hammaslääkäriin vaivautumisessa oli vaivannut, kun ei suurempia ongelmia ollut viime aikoina ilmaantunut. Olen ollut hyvä muistamaan lasten hammaslääkärikäynnit, mutta omat ovat siinä sivussa jääneet vähän unholaan. Nyt kuitenkin vanha paikka oli alkanut kiukuttelemaan ja hammaskin näytti jo vähän surkealta, joten ajattelin, että lienee syytä näyttää sitä jollekulle ammattilaiselle. Valitsin suuren hammaslääkäriaseman, jonka lastenhammashoitopuolella olemme saaneet erinomaista palvelua lapsille - ei kai aikuisten puolellakaan voitaisi siis aivan metsään mennä.

Samalla oli syytä löytää luotettava hammaslääkäri, joka kuuntelisi ja tekisi kunnon suunnitelman. Olin päättänyt avautua aiheesta ja huoneeseen pyyhälsikin energinen ja yltiöystävällinen naishammaslääkäri, joka vaikutti heti aivan erinomaiselta löydöltä. Ei siinä hammashoitajassakaan mitään vikaa ollut, hän siinä oli ehtinyt jo aimo osan rutiinitöistä ja röntgenkuvauksista suorittaakin, ennen kuin lääkäri ehti paikalle. Täällä on tavallista, että lääkäri singahtelee usean potilaan välillä ja hammashoitajat ja suuhygienistit sitten käyttävät ajan mahdollisimman tehokkaasti siinä välissä ja ohjeistavat potilasta sinne tänne tai suorittavat siis paljon niitä rutiininomaisempia tehtäviä.

Olin kertonut hammashoitajalle vihoittelevasta hampaasta ja kertonut sen olevan paikattu lähes kaksikymmentä vuotta sitten, joten olisiko se ihmekään, vaikka olisi jo hieman matkan varrella päässyt kulahtamaan. "Ok, it sure has a milestone!" No niin minustakin. Kunhan nyt keksitte sitten, mitä sille kannattaisi tehdä. Hammaslääkäri tutki koko kaluston niin huolella, etten ole sellaista käsittelyä mahtanut koskaan vielä saadakaan - mutta ei pystynyt hänkään suoralta kädeltä sanomaan, mitä surkealle hampaalle kannattaisi tehdä. Luultavasti kuitenkin saan siihen kruunun, ehkäpä kenties juurihoidonkin, jos huonommin käy (jihuu). Kunhan nyt ensin paikattaisiin ne muutamat reiänalut, jotka jostakin olivat putkahtaneet (jaa pitäisikö käydä useammin? Ehkäpä). Eivät kyllä yllättäneet.

Mutta kevät, oi kevät. Kyllä tästä hyvä tulee.

Mutta pistäkää kalusto kuntoon, pyysin. Suunnitelma tuli kuin apteekin hyllyltä ja samalla seuraavat ajat ja jopa arviot niiden kustannuksista. En voi kuin kehua. Mutta rahan perään ovat tietysti. Toivoa sopii, että ovat jatkossakin sen kaiken arvoisia. (Vaikka en saanutkaan yhtään tarraa, palkintolelua enkä liioin ylävitosia reippaan suoriutumisen jälkeen! :))

Niin ne sanoo

Sitten joskus aion muistella.

Että housuja voi joutua ostamaan kerralla viidet, jos niitä on joutunut rikkinäisten polvenkohtien vuoksi heittämään pois parin viikon aikana saman verran. Että vaikka lähettää lapsen kouluun kuraisena päivänä yksillä kumppareilla ja tietää että koululla on varalla toiset, voi päivän päätteeksi kohdata tihrustavan lapsen, joka sanoo, ettei niistä mitään voi laittaa kotimatkalle jalkoihin, sillä niissä (kaikissa) on vettä sisällä. 

Että vaikka jäätelökupista pitäisi kaksin käsin kiinni, se voi silti kipata kioskin pihamaalle. Että vaikka on koko matkan kioskille toitottanut, kuinka haluaa maistaa jotain uutta makua ja kun sitten omavalintaisesti saa kuppiin persikanmakuista jäätelöä, ei se maistukaan niin hyvältä kuin luulisi ja kuinka sydäntäsärkevää se voikaan olla. 

Että jonain aamuna voi pielessä olla niin vaatevalinta, leipäpalan koko, hammastahnan maku kuin takin vetoketju. Ainakin. Että kun jollain on asiaa, niin jollain muullakin on, vaikka sen vuoksi, että sillä toisellakin on. Että kun arkiaamuna kello seitsemän 23-kiloisen lapsen saa ylös sängystä lähinnä nostamalla, maanittelee sama lapsi sinua itseäsi ylös sängystä lauantaiaamuna kello kuusi. Että se, joka aloitti, on aina joku muu kuin se, jolta kysytään ja että toisella on mystisesti jonkun mielestä aina suurempi herkkupala tai enemmän mehua lasissaan.

Että voi imuroida koko talon ja heti seuraavan ruokailun jälkeen huomata, kuinka turhaa se olikaan. Että voi järjestellä tavaroita yhdessä nurkassa ja todeta sillä aikaa toisen nurkan räjähtäneen käsiin. Että ympäriinsä juoksentelevista ja pirteistä lapsukaisista tulee salamannopeasti kädettömiä ja jalattomia matelijoita, jotka alkavat venyä ja vääntelehtiä lattialla, kun kuulevat sanat "nyt siivotaan".

Puhkikuluneet

Kyllä aion muistella! Sillä niin minulle sanotaan, että kyllä sinä sitä vielä kaipaat. Ihan melkein kaikkea. Sitten kun kukaan ei enää kiukuttele siitä, että sukat ovat tänään vääränväriset eikä kukaan pahoita mieltään siitä, kun ei saanutkaan painaa hotellissa hissinnappia. Sitten joskus kuulemma katson kaihoisasti lastenhuoneita, joita kukaan ei sotke sillä aikaa kun käännän selkäni. Sitten kun kukaan ei murustele leipäpalaansa ympäri keittiötä, vaikka juuri muistutin syömään yhdessä paikassa. 

Sitten minä muistelen. #becausesomedayyouwillmissit

Kaksin kaunihimpi (kätevämpi?)

Meillä voi joutua joskus vähän gessimään (guess), että mitähän tässä miinitään (mean). Joskus joku on haidannut jotain (hide), ja toisten pitää siikkiä (seek). Joskus juusitaan (use) jotain, toisinaan giivitään ap (give up). Joskuspa joku meikkii jotain ap (make up) ja jos toiselle vaikka tulee paha mieli, niin häntä pitää tsieriä up (cheer up).

Me vanhemmat yritämme, oikeasti, niin paljon kuin viitsimme ja jaksamme. Toisinaan kyselemme jälkikasvulta kymmeniä kertoja päivässä, että mitähän se olikaan suomeksi, mitä juuri sanoit. Oma kielitaito on kyllä (vielä) riittänyt ymmärtämään, mitä lapsukaisilla on sanottavaa, mutta yritämme varmistella, että oman äidinkielen termit pysyisivät mielessä. Esikoinen, 8v, osaa melkein aina kertoa myös suomenkielisen vastineen. Kaksosilla, kohta 6v, on välillä vähän vaikeampaa ja vastaukseksi voi tulla myös sukkela en tiedä. Esikoistyttäremme oli 3,5-vuotias, kun muutimme tänne ja hänellä oli siihen mennessä jo vahva ja vivahteikas suomen kielen sanavarasto. Kaksosemme olivat muuton aikaan juuri täyttäneet yksi ja molemmilla oli vasta muutamia sanoja hallussa. Nyt kun esikoinen käy koulua kolmatta vuotta ja kaksoset ensimmäistä täyttä vuottaan, on käyttökieli selvästi muutoksen kourissa. Kaikki kolme ymmärtävät täydellisesti suomea ja osaavat sitä myös melkein yhtä täydellisesti (muutamia kielioppirakenteita lukuunottamatta) - näin halutessaan - puhua, mutta ajatus tuo selvästi suusta ulos ensimmäisen tarjolla olevan sanan, mikä on yhä useammin englantia.

Mielenkiintoiseksi tämän kaksikielisyyden kehittymisen tekee esimerkiksi se, että lapsillamme erityisesti verbit korvaantuvat lauseissa helposti englanninkielisillä, vaikka lause muutoin olisi suomenkielinen ja useimmiten myös suomen kielioppisääntöjen mukainen (lapsi taivuttaa siis verbiäkin suomen kielen sääntöjen mukaisesti). Poikamme on alkanut myös selvästi ottaa vaikutteita englannin prepositiorakenteista ja käyttää suomeksi ilmaisuja päällä pöydän, alla tuolin. Viisivuotiaan tyttäremme puheessa taas vilisee paljon sanontoja tai täyteilmaisuja - guess what, ready or not, soft and comfy. Kahdeksanvuotiaamme taas saattaa tehdä vaikutuksen siteeraamalla oppikirjamaiseen tyyliin yksityiskohtia esimerkiksi omista esitelmäaiheista.

Ja niin me juttelemme kaikki viisi vähän omalla tavallamme, joka saattaisi ulkopuolisen mielestä kuulostaa jokseenkin huvittavalta. Toisinaan annan itsekin periksi ja vastaan lapsilleni englanniksi, mutta pyrkimys on silti vahva: että suomen kieli pysyisi vahvana heidänkin arkipäivässään. Oma suomen kieleni on mielestäni edelleen hyvä ja pidän siitä tiukasti kiinni - myös tämän blogin kirjoittaminen on osa ikiomaa kielenhuoltoani. Ja kirjoittamisen opinnot, joita parhaillaan suoritan, haastavat kyllä tuottamaan vivahteikasta ja oikeaoppista suomea, aivan erityisesti. 

Paraskin puhuja. Itse teen näköjään tällaisia muistilappuja.

Toisinaan täytyy vain nauraa, tunnustan. Sillä joskus suomen ja englannin sekoitus kuulostaa niin hupaisalta, että ei muuta voi. Toisinaan pysähdyn miettimään, että olemme tulleet tässä kaksikielisyydessä jo melko pitkän matkan, kun viisi ulkomaanvuotta on aivan pian tulossa täyteen. Ennen lähtöämme pohdin paljonkin, että missähän tahdissa muutos tuleekaan tapahtumaan - silti en olisi osannut kuvitella nykyistä tilannetta. Hienolta joka tapauksessa tuntuu, että kaikilla kolmella lapsellamme on nyt käytössään kaksi kieltä, joilla he tulevat hyvin toimeen. Uskonpa, että se vielä vie heitä elämässä eteenpäin monessa kohdassa.

Hey, nice to meet you

Pihalta on helppo katsella. Sillä tavalla hieman huolimattomasti, huomaamattomasti. Kiinnostaisi kyllä, mutta olo on kuin epävarmalla teini-ikäisellä - voisiko tuo toinen olla se, joka tekisi aloitteen. Kun itse olen näissä asioissa välillä vähän huono. Välillä olen kyllä aika hyväkin, mutta tänään ei suju.

Ekstrovertti ei luultavasti oikein ymmärtäisi, mistä on kyse. Uuteen naapuriin voi kai alkaa tutustua vaikka niin, että tervehtii pihalla ja alkaa kysellä, mistä he ovat tulleet ja toivotella tervetulleeksi tälle seudulle. Introverttikin varmasti tuon osaa, mutta joskus ei vain irtoa. Joskus on vain sellaisia päiviä, että se on vaikeampaa kuin toisina.

On ystävä, joka asuu naapurustossa. Sanonut olevansa introvertti. Hymyilyttää kuitenkin - amerikkalainen introverttiys kun mahtaa olla erilaista kuin suomalainen, uskon. Hänen kanssaan on todella mukavaa jutella, kun on juttutuulella. Joskus ei ole, kumpikaan, mutta ei se mitään haittaa. Sillä kumpikin ymmärtää miksi. Eikä siinä ole mitään epäkohteliasta, se vain on osa elämää. Kun ystävä postaa Facebookissa hauskan piirroksen siitä, kuinka introvertti menee baariin ja miettii ensimmäisen lasillisen jälkeen, että oli kiva tavata, mutta voiko nyt mennä, se hymyilyttää juuri siksi, että se tuntuu vähän tutulta.

Mutta introverttikin voi olla sosiaalinen, vieläpä omasta halusta. Usein on oikein mukavaa olla yhdessä ihmisten kanssa, erityisesti silloin, kun he ovat tärkeitä ja tuttuja. On niitäkin hetkiä, kun ennalta vieraiden ihmisten kanssa tuntee olonsa varsin mukavaksi. On myös hetkiä, jolloin on hyvinkin miellyttävää tavata ihmisiä, joiden kanssa enimmäkseen on yhteydessä viestitse. Ulkosuomalaisena monet kontaktit ovat synnyinmaassa, ja osa niistä on pysynyt hyvin tärkeinä pitkästä välimatkasta huolimatta. Ne ovat suhteita, joiden ylläpitämiseen ei tarvitse nähdä vaivaa. Kontaktit voivat olla melko säännöllisiäkin, mutta vaihtoehtoisesti harvojakin - mutta niissä on jotain erityistä, mikä pitää niitä yllä. 

Joskus koen, että osaan hyvin. Hyvä ja pirteä päivä ei aiheuta minkäänlaisia ongelmia, mutta tahmeampi päivä on erilainen. Introvertti voi silloin joutua odottamaan, että toinen tekee aloitteen. Että toinen heittää pallon, josta voi ottaa kopin. Joskus se ei vaadi mitään muuta.

Jonain päivänä aion kyllä tutustua uusiin naapureihin, sillä olemme saaneet tuohon viereiseen taloon lapsiperheen. Lasten ikäjakauma ei vaikuta paljonkaan eroavan omistamme, joten siksikin olen ehdottomasti päättänyt, että haluan ainakin osoittaa kiinnostusta heitä kohtaan. Lapset ovat jo puolin ja toisin käyneet kurkistelemassa aidan rakosista, joten selvää kiinnostusta on olemassa. Heidän vanavedessään voi joku muukin rohkaista vielä mielensä. Silloin on varmasti se hyvä ja pirteä päivä.

Ohjenuoria (vähän) vanhemmalle opiskelijalle

Huomaan olevani ehtymättömällä oppimisen tiellä, mikä on havainnollistunut selkeällä tavalla, kun aloin opiskella uudelleen noin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Vielä kuitenkin haparoin sillä polulla, kuinka löytäisin itselleni parhaat keinot sisäistää oppimani mahdollisimman tehokkaasti - aikaikkunat kun ovat kummasti kutistuneet sitten nuoruusvuosien. 

#1 Opiskeluun käytettävissä oleva aika. Jos kaksikymppisenä ei saanutkaan tehtyä tehtäviään tai luettua lähdekirjallisuutta ajoissa, ei voinut syyttää kuin itseään. Nyt voi syyttää montaa muutakin, ynnä perhetilanteen tai vaikkapa lasten koulun asettamia velvollisuuksia. Kaksikymppisenä oli helppo käyttää opiskeluun yhteen menoon useita tunteja, jos tarvetta oli. Nyt aikaikkunat sijoittuvat sirpaleisesti perhekalenterin lomaan ja niistä on kyettävä kokoamaan järkeviä kokonaisuuksia. Mikä onnistuu joko paremmalla tai huonommalla onnella.

#2 Sisäistäminen. Kapeassa aikaikkunassa on oltava tehokas, tai tilaisuus voi olla nopeasti mennyttä. Oman lisähaasteensa tuo fakta, että kun joutuu palastelemaan opiskeluaikansa pieniin jaksoihin, joutuu kuluttamaan turhan paljon aikaa säätämiseen ja muistelemiseen - mihinmänytjäinkään. Olen myös kantapään kautta opetellut riittävien muistiinpanojen tekemisen, sillä kyllämätämänsittenmuistan ei toimikaan vaan edessä on yhä uudelleen missä#%&?senytolikaan.

#3 Keskittyminen. Kun reiluun kahdeksaan vuoteen ei ole ehtinyt keskittyä juuri mihinkään kunnolla, ei enää edes osaa. Parikymppisenä opiskelijana osasin vielä enkä edes koskaan kokenut sitä vaikeaksi. Nyt kykenen keskittymään asioihin suurin piirtein yhtä hyvin kuin jälkikasvuni (jippii). (Sitä paitsi sähköposti kilahti juuri, vai oliko se Whatsapp ja Facebookissa näytti olevan mielenkiintoinen keskustelu meneillään. Ja täytyyhän sekin tietää, mitä maailmalla juuri nyt tapahtuu.)

#4 Unentarve. Nuorena opiskelijana riitti, kun unta sai joka viikko suurin piirtein riittävästi eikä sillä ollut niin väliä, mille öille unet kasaantuivat. Kun palasi kaupungista kotiin aamun ensimmäisellä illan viimeisellä bussilla, voi aivan hyvin jatkaa muutamaa tuntia myöhemmin luennolle, koska on sentään ummistanut silmänsä joksikin aikaa siinä välissä. Nyt voin syyttää kevätväsymystä tai allergialääkkeiden uneliaisuusvaikutusta, kun illalla niin silmät kuin ajatukset pysyvät virkeinä ehkä kymmeneen saakka. Kun lapset saa nukkumaan iltayhdeksältä, kutistuu tuokin aikaikkuna melko pieneksi. (Haukotus.)

#5 Mukavuus. On oikeasti aika mukavaa kerätä sohvan nurkkaan kasa tyynyjä ja ottaa kirjan kanssa hyvä asento. Mutta sitten voi käydä niin, että huomaakin minuuttien kuluneen mutta kirjansivujen taas ei. (Mämitäänpäiväunianuku.)

#6 Lukeminen. Totean itselleni jatkuvasti, että pitäisi ehtiä lukea enemmän. Pitäisi ehtiä lukea kaikenlaista, mutta lukeminen rajoittuu melkein kokonaan opiskelukirjoihin, jotka nekin ehtii vain hädin tuskin kahlata läpi. Sillä kirjoittaakseen hyvin kannattaa (-isi) lukea paljon. Mitä enemmän luen ja tutkin asioita, sitä paremmin kirjoitan. 

Joskus oikein pitää katsoa ylöspäin. (New York 8.4.2017)

Mutta koko ajan joka tapauksessa opin lisää! Saan valmistakin, vaikka sitten pienistä paloista keräiltynä. Ja niin peruspositiivinen olen, että aion tästedeskin uskoa siihen, että vaikkei vauhti nyt päätä huimaisi, niin ei tässä peruuttamallakaan mennä. Sitä paitsi koko ajan tulee vanhemmaksi ja viisaammaksi, joten mikäs tässä ollessa!