Joskus ne eivät tule

Oi sanat, oi sanat.

Pienet seurapiiri-ihmiseni

Ne ovat nyt hyörineet ja pyörineet tässä muutaman päivän ajan ja hihkuneet, että first day of summer break! Second day of summer break! Ja niin edelleen. Vaikka tykkäävätkin (vielä ainakin) koulustaan kovin paljon, niin onhan se kesäloma aina eri kiva juttu. 

Ja vaikka ovatkin keksineet hyvin tekemistä (minulta oikeasti kysytään ani harvoin mitä-mä-äiti-tekisin), niin tiettyä levottomuutta on selvästi ilmassa. Minulta ei kysytä mitä tekisin, mutta sitäkin useammin nykyään, että mihin me äiti tänään mennään. Vaikka viihtyvät hyvin kotonakin ja selvästi välillä kaipaavat aivan tavallista vapaata leikkiaikaa, jolloin voi kulkea tuntikausia ympäri taloa ja vaihtaa leikkiä lennosta. En tiedä, mistä ovat tuon ehtymättömän mielikuvituksensa perineet, mutta ihailen sitä päivittäin. 

Joten lupaanhan minä aina välillä, että jonnekin mennään. Lupaan puistopäiviä ja sadesäällä kirjastossa käymistä, kavereita kyläilemään. Erään luokkakaverin äiti haali porukkaa beach-päivään ja sellainenkin on helppo luvata. Mainittakoon vielä, että vaikkei tämä nyt mikään Florida ole, niin tähän aikaan vuodesta on sään puolesta suhteellisen helppo luvata retkiä puistoon tai järven rantaan. Normaali lämpötila kieppuu täällä kuitenkin kesäkuukausina useimmiten jossain 24 ja 30 celsiusasteen välillä.

Se että elämäämme tuli kolme vuotta sitten lastemme koulu, on mullistanut introvertin sosiaalisen elämän. Tai ehkä mullistaminen kuulostaa turhan mahtipontiselta, mutta tosiasia on, että tuskinpa kanssakäymiseni muiden ihmisten kanssa olisi näinkään vilkasta ilman jälkikasvuamme. Heidän ansiostaan olemme tutustuneet moniin muihin vanhempiin. Kesäkuun alkupuolella vietimme kaksostemme kuusivuotissyntymäpäiviä - ja kalenteriajankohdan huomioon ottaen uskalsin markkinoida niitä kesäisinä pihajuhlina. Väkeä oli lopulta melko paljon - ja lämpöasteitakin 33. Ilahduttavinta oli se, että ihmiset oikeasti tulevat paikalle. Ja kun tämänikäisten lasten vanhemmat useimmiten jäävät itse mukaan juhlimaan, oli meillä hetkessä tupa täynnä. Jollain tavalla oli kovin liikuttavaakin, että kakkupöydän ympärille eivät meinanneet kaikki pienet ihmiset oikein toisiaan tönimättä mahtuakaan. 

Lapsiani saan siis kiittää, että tulee lähdettyä liikkeelle. Ilman heitä istuisin kaiketi poterossani vähät välittäen ulkomaailmasta? No, ehkei nyt aivan niinkään, mutta olisi paljon mahdollista, että en vain tulisi lähteneeksi jokaisiin kekkereihin. Jokaisiin en päädy toki nytkään, mutta lapsikatraani avaamat mahdollisuudet ovat kuin vaivihkaa lisänneet seurapiiriaktiivisuutta. Jälkikasvukolmikolle kun ei tarvitse kuin mainita sivulauseessa "juhlat", niin he kysyvät jo milloin mennään. Ja kun luokkakavereiden vanhemmista löytyy useita sellaisia, jotka järjestävät tekemistä, niin kynnys on melko helppo ylittää. Introvertillekin.

Kuten eräs kaksostemme luokkakaverin äiti noissa mainitsemissani syntymäpäiväjuhlissa totesikin: "Nämä tällaiset ovat kyllä yhtä lailla vanhempia varten!"  

Eikö totta.

Katkeransuloista

Jollain tavalla olo on hieman syyllinen, vaikka tiedänkin, että syytä ei ole.

Miksi mieleen hiipiikin nyt se, että olisi voinut osallistua enemmän, kun mahdollisuuksia olisi mahdottoman paljon. Olisi voinut osallistua perjantain hupi-iltaan tai keskiviikon retkeen joen rannalle vapauttamaan luokassa kasvatettuja purotaimenia luontoon. Olisi voinut ottaa isomman roolin koulunäytelmän avustajana tai jäädä kaatamaan kahvia koululla vieraileville isovanhemmille. 

Mutta sitten muistuu mieleen, että olen ollut auttamassa pieniä metsäretkelle valmistautumisessa. Olen istunut monena iltana vanhempainryhmän kokouksessa. Olen siistinyt excel-taulukoita. Olen vienyt isovanhempien päivään aamiaisjuotavia ja valvonut kikattelevia lapsia ennen näytelmän alkamista. Olen kantanut pennosia koulun keräykseen. Olen siivonnut koulun pihaa talven jälkeen järjestetyssä kevättempauksessa. Olen noussut äitienpäivän aamuna viideltä, jotta olen ehtinyt koululle pakkaamaan äitienpäivän brunssipaketteja.

Yhtäkkiä tämän kouluvuoden päiviä on jäljellä enää muutama. Ote meinaa jo herpaantua itse kullakin: lapsia väsyttää aamuisin, enkä itse tahdo pystyä pitämään mielessä kaikkia muistettavia asioita. Tapahtumia olisi joka illalle, kaikkialle ei ehdi, eikä jaksakaan. Pitäisi vielä muistaa viedä sitä ja tuoda tuota, kuljettaa kumppareita sadekuuroisena päivänä ja katsella koulun lokeroita sillä silmällä, että joko jotain voisi sieltä tyhjentää. Luen hitaasti läpi opettajien lapsistani kirjoittamia raportteja, ja silmissä tuntuu olevan roskia.

Vähän kuin tämä kouluvuoden loppu olisi katkeransuloinen: se tuntuu kivalta, mutta haikeuskin vaivaa. Elämysrikas vuosi on kohta takana, ja syksyllä kouluun astelee meidän perheestämme kaksi ekaluokkalaista ja yksi kolmasluokkalainen. Napanuoraa vihlaisee taas.

Vielä muistan ajatella illalla, mitä evästä pakkaan seuraavalle päivälle. Vielä valitsen lasten kanssa seuraavan koulupäivän vaatteita illalla valmiiksi. Vielä pakkaan esikoululaiset ja tokaluokkalaisen autoon ja kiiruhdan koululle. Ajan hitaasti tietyistä kohdista, sillä muistan tarkkaan, missä kohdissa koulun parkkipaikka on erityisen kuoppainen. Vielä muistan koulun ovikoodin ulkoa, mutta haluaisin jo pyyhkiä sen mielestäni, sehän vanhenee aivan kohta. 

Tässä kuvassa melkein kuusivuotiaani Atlantin rannalla.

Kesäloma on ihan kohta täällä! Pitkät, lämpimät lomaviikot ovat edessä. Aurinkoiset päivät, kiireettömät aamut, leppoisat uimavedet, matka meren tuolle puolen. Ja vaikka mitä muuta. (Mutta saako äidillä olla sittenkin ikävä koulua, edes vähän?)

Huumorin kukkanen, kaunein kukkanen

- Tarvitaanko selfietikkua? Aikuisnäkö näyttää tekevän temppujaan keski-ikäiselle, joka yrittää kirjoittaa viestiä iPadillä. Työntää padiä koko ajan tuonnemmaksi, josko näkymä sillä kirkastuisi, ja toinen keski-ikäinen naurahtelee vieressä. Toisella on pieni etu ikänsä puolesta ja sukurasitekin tässä tapauksessa rouvaansa parempi, mutta odotahan vain, tulee se sinullekin vielä. Joskus ikänäkö ei naurata yhtään, mutta kun on väistämätön vaihe tämäkin, niin sopeuduttava kai on. Mutta ei selfietikku ehkä niin huono investointi olisikaan? Laitetaan harkintaan.

Mielellään voit kyllä viedä minut tunnelmalliseen ravintolaan syömään, sellaiseen, jossa istutaan peränurkassa kynttilänvalossa. Keski-ikäinen vain tarvitsee ruokalistalleen esilukijan, sillä enhän minä näillä silmillä siitä mitään selvää saa, fonttikin on useimmiten turhan koristeellinen. Mutta mielelläni syön hyvää ruokaa, se sentään onnistuu hämärämmässäkin. 

Aika usein naurattaa. Toisinaan ei ollenkaan, mutta yritämme sittenkin löytää asioista ne positiivisemmat puolet, jos niitä vain on. Mieheni ei lakkaa nauramasta sille, että minun sieni-inhoni on niin tragikoomisella tasolla, että juoksen niitä melkein karkuun. Mistä kammoni kumpuaa, en ole pystynyt päättämään, mutta epäilen lapsuuden leikeillä olleen vaikutuksensa asiaan. Samassa pohjalaismetsikössä leikkineet lapsuusajan kaverini muistavat ehkä, kun leikimme toisinaan sienisotaa. Se, että sain päälleni limaisen tatin, ei kaiketi pyyhkiydy mielestä koskaan.

Mutta on minullakin naurunaiheeni. En oikeasti ymmärrä, miten kuinka tahansa pieni tilanne liikenteessä voi saada kuskin hiiltymään. Hermoja riittää monessa tilanteessa, mutta niissä ei lainkaan. Onneksi on muuten nykyään navigaattorit, jos ollaan oudompaan paikkaan menossa. Kuvitelkaa nyt, mitä se tarkoittaisi, jos toinen siinä vieressä kertoisi, että käänny tuonne, eiku älä käänny, tai olis se muuten sittenkin ollut se risteys. 

Huumorilla selvitään joka tapauksessa monesta. Välillä ollaan oikeassa ja välillä väärässä, kumpikin, mutta naurattaa kuitenkin melkein joka päivä. Mutta jännittää vähän, millainen nuorimmaisestamme tulee. Jos yksi lapsista on ilmoittanut olevansa oikeassa, toinen on juuri ja juuri pystynyt myöntämään olevansa väärässä, on tämä kolmas ilmoittanut olevansa sekä oikeassa että väärässä. Vallankäyttäjä, kenties.

Nauretaan siis kun naurattaa. Ja ollaan hiljaa, kun on sen aika. Ja kaikkea siltä väliltä. 

Mitään en kyllä vaihtaisi.