Katkeransuloista

Jollain tavalla olo on hieman syyllinen, vaikka tiedänkin, että syytä ei ole.

Miksi mieleen hiipiikin nyt se, että olisi voinut osallistua enemmän, kun mahdollisuuksia olisi mahdottoman paljon. Olisi voinut osallistua perjantain hupi-iltaan tai keskiviikon retkeen joen rannalle vapauttamaan luokassa kasvatettuja purotaimenia luontoon. Olisi voinut ottaa isomman roolin koulunäytelmän avustajana tai jäädä kaatamaan kahvia koululla vieraileville isovanhemmille. 

Mutta sitten muistuu mieleen, että olen ollut auttamassa pieniä metsäretkelle valmistautumisessa. Olen istunut monena iltana vanhempainryhmän kokouksessa. Olen siistinyt excel-taulukoita. Olen vienyt isovanhempien päivään aamiaisjuotavia ja valvonut kikattelevia lapsia ennen näytelmän alkamista. Olen kantanut pennosia koulun keräykseen. Olen siivonnut koulun pihaa talven jälkeen järjestetyssä kevättempauksessa. Olen noussut äitienpäivän aamuna viideltä, jotta olen ehtinyt koululle pakkaamaan äitienpäivän brunssipaketteja.

Yhtäkkiä tämän kouluvuoden päiviä on jäljellä enää muutama. Ote meinaa jo herpaantua itse kullakin: lapsia väsyttää aamuisin, enkä itse tahdo pystyä pitämään mielessä kaikkia muistettavia asioita. Tapahtumia olisi joka illalle, kaikkialle ei ehdi, eikä jaksakaan. Pitäisi vielä muistaa viedä sitä ja tuoda tuota, kuljettaa kumppareita sadekuuroisena päivänä ja katsella koulun lokeroita sillä silmällä, että joko jotain voisi sieltä tyhjentää. Luen hitaasti läpi opettajien lapsistani kirjoittamia raportteja, ja silmissä tuntuu olevan roskia.

Vähän kuin tämä kouluvuoden loppu olisi katkeransuloinen: se tuntuu kivalta, mutta haikeuskin vaivaa. Elämysrikas vuosi on kohta takana, ja syksyllä kouluun astelee meidän perheestämme kaksi ekaluokkalaista ja yksi kolmasluokkalainen. Napanuoraa vihlaisee taas.

Vielä muistan ajatella illalla, mitä evästä pakkaan seuraavalle päivälle. Vielä valitsen lasten kanssa seuraavan koulupäivän vaatteita illalla valmiiksi. Vielä pakkaan esikoululaiset ja tokaluokkalaisen autoon ja kiiruhdan koululle. Ajan hitaasti tietyistä kohdista, sillä muistan tarkkaan, missä kohdissa koulun parkkipaikka on erityisen kuoppainen. Vielä muistan koulun ovikoodin ulkoa, mutta haluaisin jo pyyhkiä sen mielestäni, sehän vanhenee aivan kohta. 

Tässä kuvassa melkein kuusivuotiaani Atlantin rannalla.

Kesäloma on ihan kohta täällä! Pitkät, lämpimät lomaviikot ovat edessä. Aurinkoiset päivät, kiireettömät aamut, leppoisat uimavedet, matka meren tuolle puolen. Ja vaikka mitä muuta. (Mutta saako äidillä olla sittenkin ikävä koulua, edes vähän?)