Käännekohtia

Jo monena vuonna meillä on ollut tapana tulla maahan Bostonissa. Suomi-loma on loppunut aina heinäkuun puolivälin jälkeen. Silloin täällä kotimaisemissa on yleensä kuumaa, vähintäänkin lämmintä. Helteinen ilmamassa tuntuu hetken iholla tungettelevalta, kunnes siihen taas pikaisesti tottuu. Aikaerorasituksesta huolimatta Bostonissa alkaa tuntua, että olemme melkein kotona. Enää muutama tunti automatkaa jäljellä, pysähdys tutuksi käyneellä siistillä levähdyspaikalla, vähän evästä loppumatkaksi autoon ja sitten se on melkein siinä. 

Tuossa vaiheessa tuntuu aina myös siltä kuin kääntäisi lehteä elämänsä kalenterissa. Alkukesä on ollut kiireistä aikaa koulun päättymiseen liittyvien tapahtumien vuoksi ja sen jälkeen alkaneet lomaviikot, ne kaksi kesäkuun puolelle mahtuvaa, ovat aina täyttyneet Suomi-loman valmisteluista, kodin siivoamisesta "lomakuntoon", juoksevien asioiden perässä juoksemisesta. Ynnä siitä kaikesta ajatustyöstä koskien sitä, mitä kaikkea haluan ehtiä tehdä ennen Suomeen matkustamista ja mitä kaikkea sen jälkeen, kun palaamme tänne kotiin. 

Samalla kun heinäkuun loppu sisältää kaihoa Suomen jättämisestä taas vuodeksi taakse, on se yhtä lailla kuin uusi pieni kuherruskuukausi täällä. Tällä viikolla tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun saavuimme tänne perheenä ensimmäistä kertaa. Ja vaikka tuo aika on saanut tämän ympäristön tuntumaan omalta, tutulta ja turvalliselta, huomaan edelleen ihastelevani vuorimaisemia kuin silloin joskus. Kun ajan omalta kotikadultamme kohti suuremman tien risteystä, näen horisontissa siintävän Adirondackin vuoriston. Tuijotan sitä joka kerta, enkä saa siitä tarpeekseni. 

Viisi vuotta on kulunut nopeasti, sen voin allekirjoittaa. Alunperin kahdeksi vuodeksi suunniteltu ulkomaankomennus on saanut jatkoa toisensa perään ja jatkuu vielä tästä eteenpäinkin. Havahduimme juuri siihen, että tästä väliaikaiseksi aiotusta kodista on yhtäkkiä tullutkin se, jossa olemme asuneet yhdessä pidempään kuin missään muualla tähän saakka. Lapsemme voi sanoa kasvaneen täällä, etenkin kahden pienimmäisemme, jotka eivät muista Suomea kuin lomamaana. Parisuhde ei ole horjunut yhtenäkään päivänä. Yhtenäkään päivänä en ole katunut sitä, että tulimme tänne. 

Kiidämme kovaa vauhtia kohti kuudetta vuotta tällä mantereella. Kuin tuossa tunnelissa, jota pitkin aina ajamme pois päin Bostonista kohti Vermontia. Kesästä on vielä aika ja lupa nauttia, mutta elokuussa alkaa henkinen valmistautuminen kohti uutta kouluvuotta. Aika rullaa eteenpäin hurjaa vauhtia, mutta olen oppinut nauttimaan kyydistä. Vaikka itsekin luultavasti omaksuu koko ajan yhä enemmän tätä elämäntyyliä täällä, ei suomalaisuus minusta lähde. Siinä on jotain aivan liian perustavanlaatuista, jotta se pystyisi koskaan muuttumaan.

Eikä tarvitsekaan.