Kumpikin parempi

Jos meiltä kysyy, mitä kaipaamme Suomesta, niin vastaamme yhdestä suusta että ihmisiä. Heitä, joiden kanssa meillä on yhteistä historiaa. Sukulaisia, ystäviä. Heitä, joiden kanssa voi palata saman pöydän ääreen ja jatkaa juttua siitä, mihin se joskus jäi - vaikka vuosia viime tapaamisesta olisi ehtinyt kulua ties kuinka monta. Heitä, joiden kanssa aina naurattaa. Heitä, joiden sohvalle voi istahtaa vuosi toisensa jälkeen ja tietää olevansa tervetullut.

Joskus olen kummajainen, näyttelyesine, hämmentävän kiinnostuksen kohde. Yhtäkkiä niin moni haluaa tietää, mitä meille kuuluu. "Teitä näkee niin harvoin, että kyllä teitä pitää tulla katsomaan!" "Lapset on kasvaneet taas niin paljon!" "Miten arki siellä sujuu?" "Puhuuko lapset vielä suomea?" "Ihanaa, kun kirjoitat sitä blogia!"

Mutta yhtäkkiä kukaan ei kysykään - nimittäin sitä, milloin palaamme Suomeen. Onko viisi vuotta ulkomailla jonkinlainen maaginen aikaraja? Kysymys, joka on menettänyt merkitystään. Vaikken sitä tarkoitakaan, että odottaisin toistuvasti kysyttävän. Tai että tänne jäämisestä olisi tehty minkäänlaisia päätöksiä. Ei todellakaan, sillä oleskelumme syy täällä on joka tapauksessa väliaikainen.

Kesäloman anti oli tänäkin vuonna hyvin lomamainen. Emme stressanneet mistään. Teimme mitä huvittaa, tapasimme meille tärkeitä ihmisiä ja söimme - liikaa ja liian usein. Saimme juhlia siskoni häitä ja vietimme jo perinteeksi muodostunutta kesäjuhlaa appivanhempieni mökillä. Nauroimme, kun satoi tai oli koleaa. Ei Suomeen kannata sään vuoksi lomailemaan tulla, tuli todettua moneen kertaan. Tämä oli nimittäin viides heinäkuussa vietetty Suomi-loma putkeen, kun sää oli Pirkanmaalla pääsääntöisesti joko huono tai melko huono. Toki muutama auringonpilkahdus noihin pariinkin viikkoon sentään mahtui.

Ehdimme siis mökkeilemään, saunomaan, veneilemään, onkimaan. Ylensyömään ja kahvittelemaan. Juhlimaan ja shoppailemaan. Ajelemaan sinne tänne, leikkimään puistoissa ja syömään jäätelöä. Ja vaikka mitä muuta. Ja vaikka moni asia on niin tuttua, tuttua, on siltikin yhä enemmän se tunne kuin liikkuisi turistina omassa maassaan. Hassu, vähän irrallinen tunne. Ei huono kuitenkaan, enemmänkin keveä.

Joskus tuntuu, että olenko epäsuomalainen? En romantisoi Suomen maisemia, vaikka ne mielestäni kauniita ovatkin. En kaipaa ulkomailla suomalaista saunaa. En kanna edes juurikaan suomalaista suklaata mukanani (vaikka lakritsia tuon kyllä aina vähän). Mutta sitten totean, että kaikkihan me erilaisia suomalaisia sittenkin olemme, enkä minä ole vähemmän suomalainen siksi, että en ehkä täytäkään kaikkein tavallisimpia stereotypioita ulkomailla asuvasta suomalaisesta.

Mutta näin on hyvä. Suomessa on kiva käydä, kotiin on kiva palata.