Retkimeininkiä

Meitä jännitti vähän. Etukäteen, ja varsinkin siinä vaiheessa, kun kesäkuu alkoi lähestyä. Lapset aloittivat jo hyvissä ajoin kyselemisen, että montako päivää vielä. Koulun kaikki oppilaat tokaluokkalaisista viidesluokkalaisiin olivat pääsemässä luokkaretkelle, joka kestäisi puolitoista päivää. Ajatuksen takana oli esikoisemme opettaja, joka on koulussa melko uusi ja oli halunnut tuoda käytännön koulusta, jossa oli aiemmin opettanut. Tässä koulussa tehdään paljon päiväretkiä ja järjestetään leiripäiviä, mutta yön yli kestävä reissu oli uutta.

Kävimme jo talvella asiaa koskevassa infossa ymmärtääksemme paremmin, mitä amerikkalainen luokkaretki tarkoittaisi. Sitä osasin odottaa, että se tarkoittaisi paljon paperitöitä, sillä vastuukysymykset ovat täällä isoja. Jokaisesta lapsesta on vanhemman kirjoitettava paperi, jossa vanhempi määrittelee, kuka on hänen lapsestaan vastuussa retkellä. Käytännössä melkein jokaisen lapsen vastuuhenkilöksi tuli hänen oma vanhempansa tai molemmat, sillä huoltajat lähtivät retkelle - lähes oletuksena - mukaan. Muistan ainoastaan yhden isomman tytön, jonka oma vanhempi ei päässyt paikalle ja hän oli siksi nimetty luokkakaverinsa kera tämän isän hoteisiin.

Me otimme tämän haasteen kokonaisena perheenä vastaan ja päätimme lähteä matkaan kaikki viisi. Pienemmät lapsemme eivät toki osallistuneet ns. opetusohjelmaan, mutta päätimme, että varaamme hotellihuoneen lähistöltä ja jakaannumme tarvittaessa siten, että minä olen esikoisemme kanssa ja mieheni huolehtii kuusivuotiaistamme. 

Matkalle lähdettiin torstaiaamuna, ja päämäärä sijaitsi luonnonpuistoalueella Atlantin rannalla, naapuriosavaltiossamme New Hampshiressä. Kaikki lapset matkasivat huoltajineen omilla autoilla, joten suomalaisessa menossa tutuksi käyneestä yhteiskuljetuksesta ei ollut tietoakaan - tosin kukaan ei olisi sitä kaivannutkaan. Ihmisillä oli omat aikataulunsa ja suunnitelmansa, joten minkäänlainen yhteiskoordinointi ei edes ollut tarpeen. 

Odiorne State Park, NH

Miten mykistävän kaunis tuo rannikko olikaan! Atlanttia roihusi edessä silminkantamattomiin ja ilma oli suurimmaksi osaksi kirkas ja kaunis, joskaan ei kovin lämmin, sillä lämpötila ei noussut yli 20 celsiusasteen ja merituuli vielä vilvoitti ilmaa lisää. Se ei menoa haitannut, sillä lapset olivat todella innoissaan retkiohjelmasta. Meille vanhemmille - siis muillekin kuin minulle - tuli kuitenkin hieman yllätyksenä se, että meidän tulisi olla lastemme valvojina mukana myös varsinaisen opetusohjelman aikana. Niinpä me sitten käyskentelimme takapiruina, kun lapset tutkivat vuorovesialuetta etsiskellen rapuja, simpukoita ynnä muita kivenlohkareiden välissä eläviä otuksia, jotka tulevat siis laskuveden aikana näkyviin. Hengitimme niskaan, kun lapset tutkivat löytöjään mikroskoopeilla ja kuuntelimme rannikkoalueella toimivien eläinpelastajien luentoa työstään. Mielenkiintoista se kyllä oli - taisin oppia itsekin yhtä sun toista uutta.

Tutkimisen jälkeen kaikki otukset palautettiin rantaveteen.

Retki oli siis kaikin puolin onnistunut ja jännittäväkin kokemus. Pisteenä iin päälle majoitus oli järjestetty siten, että luonnonpuiston yhteydessä toimiva museokeskus toimisi majapaikkana - siten, että sen lattioille (!) saisi levittää makuupussinsa ja (yrittää) uinua siinä. Me viisi emme kuitenkaan tohtineet edes yrittää moista tällaisella kokoonpanolla. Niinpä hiippailimme illalla ohjelman päätyttyä hotellin lakanoihin nukkumaan ja palasimme pelipaikalle heti aamutuimaan. Moni jututtamistani vanhemmista totesi kyllä, ettei ollut saanut nukuttua juuri ollenkaan, jos yhtään. Mutta moni lapsista oli viihtynyt hyvin - kaiketi seikkailuhengellä. Minä myönnän olevani noihin seikkailuihin ainakin kaksikymmentä vuotta liian vanha.

Nostan hattua joka tapauksessa esikoisemme opettajalle, joka oli hoitanut kaikki järjestelyt ja veti ohjelmaa aina yhtä pirteällä ja aikaansaavalla otteella. Näistä tapahtumista jää lapsille epäilemättä mieleenpainuvia muistoja, ja voin sanoa olevani onnellinen siitä, että olemme löytäneet lapsillemme näin upean koulun.