#kaikkielämäniremonttimiehet, osa 4

Ei lopu omakotitalosta projektit. (Eikä kynäilijältä hassut kirjoitusaiheet.) Tämän tarinan aiemmat osat voit lukea täältä, täältä ja täältä.


Keskiviikko, 29. marraskuuta 2017

Eilen oven taakse tulla tupsahti sähkömies. Vähän osasin onneksi odottaa, sillä mies oli ehtinyt juuri ilmoittaa, että sellainen voisi ehtiä poiketa ennen iltapäivää. Autotallista kun oli jokin aika sitten mennyt valo, ja pelkkä polttimon vaihtaminen ei tuottanut minkäänlaista tulosta.

Mutta sähkömies siis tuli ja yllätti heti aamutuimaan, ”koska sattui olemaan ihan tässä teidän nurkilla!”, kuten hän asiansa ilmaisi. Hilpeästi hörähdellen. Hieman hämmästyneenä vastasin, että sehän sitten sattuikin sopivasti - joskin jäin pikkuisen kummastelemaan, millainen sähkömies on noin hilpeä heti aamusella. Ehkäpä tykkää työstään, mikäs sen lystimpää.

Päästin autotalliin ja sanoin, että ei toimi valo tässä, mutta tuossa toisessa toimii ja että uusi kanta siihen tarvittaneen, sikäli mikäli minä näistä mitään ymmärrän. ”Vaihdetaanpa se sitten! Ja tuo toinenkin samalla!” Hilpeästi hörähdellen. Tuli siinä mieleen, että kaiketi mieheni oli pyytänyt samalla vaihtamaan molemmat, samalta aikakaudelta peräisin epäilemättä. Hilpeä sähkömies pyysi, että josko peruuttaisin kohta autoa vähän niin hän saa tikkaat paremmin tuohon kohdalle. ”Mutta vaihdanpa tämän toisen ensin!” Minä pakenin keittiön puolelle, mutta sanoin olevani siinä ihan huutoetäisyydellä. Pari minuuttia myöhemmin kuulen huhuilua ja piipahdan katsomaan, pitäisikö sitä autoa siirtää. ”Ei tarvi! Vaihdoin jo molemmat!” ”Olipa se nopeaa, kiitos!” ”I’m just delighted to help the boss!” Ajattelin, että pistänee seuraavaksi lauluksi. Kiittelin vielä ja toivottelin hyvää päivänjatkoa. Vastaukseksi sain hyvät jouluntoivotukset, ”jos ei sitä ennen nähtäisi”. (Ei muuten, ei kyllä nähdä 😉)

Mies tuli töistä kotiin ja jutteli, että kävikö se sähkömies. On kuulemma sellainen työkaverin tuttu, joka käy toimistollakin tekemässä sähköhommia. Kukaan ei vain tunnu koskaan tietävän, missä vaiheessa on tehnyt hommansa vai onko jäänyt vain höpöttämään ihmisille. Kerran oli tullut heitetyksi toimistolta uloskin, kun ei tullut lähteneeksi omasta aloitteestaan.

”En alkanut sen enempää juttelemaan hänen kanssaan”, naureskelin miehelleni. ”Hyvä niin. Olis muuten vieläkin täällä.”

Mutta autotallissa palaa nyt valo. Joulu saanee tulla. (Ai oliko mies pyytänyt vaihtamaan molemmat lampunkannat? Ehei.)

Lauantai, 16. joulukuuta 2017

Lapset tulivat pihalta sisään kantaen jotain. ”Äiti, me löydettiin pihalta takki!” Mikä ihmeen takki, ihmettelin, kunnes muistin, että pihapuustamme on joskus löytynyt yhdet kalsaritkin, joten ei yksi takki nyt vielä mitään. Mutta mysteeri siinäkin olisi selvitettäväksi.

               

Takki näytti työmiehen takilta, ja muistin, että puutarhurifirma oli kyllä käynyt edellisviikolla. Olivat olleet tekemässä syystöitä. Luntakin oli ehtinyt jo tulla useaan kertaan lehtikasojen päälle, mutta siivous oli tilattu, niin oli odoteltu. Ja kyselty - syyksi selvisi se, että lokakuisen myrskyn jäljiltä näillä seuduin oli riittänyt urakkaa ja aikatauluista oltiin myöhässä. Kävivät siis kuitenkin joulukuussa keräämässä lehdet. Ilma on ollut kolea jo marraskuun alusta saakka, pakkasiakin. Joten ihan vähän ihmetytti se, että kenelle oli tullut työn tuoksinnassa niin kuuma, että oli pitänyt takkikin riisua.

Mies laittoi viestiä puutarhurifirmaan, että olisi takki täällä odottamassa. Että jos teillä on joku Mark-niminen töissä, niin nimikoidun takin voisi poimia täältä. Kuulemma on, mutta ketään ei ole kuitenkaan näkynyt. Viikon verran olen sitä tuossa autotallissa katsellut, melko likainenkin on kun oli ehtinyt lojua säiden armoilla muutaman päivän, mutta en nyt kuitenkaan koe tehtäväkseni pestä sitä. Sen sijaan odottelen Markia. Mies sanoi, että heitetään se menemään. Mutta minä tahtoisin olla sen verran joulumielellä, että säästäisin sinne saakka. Täytyyhän Markin saada takkinsa.

Koko syksyn olen toivonut, ettei noita työmiehiä juoksisi täällä vähän väliä. Ja nyt vain odotan joka päivä Markia saapuvaksi. Ni-in.

Mikä joulustressi

Ne on varmasti SIELLÄ. No joo, on SIELLÄ osa niistä. Ja TUOLLA on ne joulupaperirullat, jotka ostin joskus. Sitten on se yksi pahvilaatikko, jossa on lahjanarua ja pakettikortteja ynnä muuta silppua, se on aina ollut SIINÄ laatikossa. Mutta ei ole nyt, koska on ehkä siirretty johonkin toiseen HYVÄÄN PAIKKAAN, jota en nyt juuri tällä hetkellä muista. Mutta kun menen takaisin kellarin varastoon, niin kas, SIELLÄHÄN ne.

Sitten vielä vilkaisu yläkerran kaappiin, SINNE kerään talteen niitä paketoitavia, jos satun hankkimaan hyvissä ajoin etukäteen. Mutta eiväthän ne SIELLÄ ole, vaan kellarin perimmäisessä huoneessa, jonne olen vienyt ne talteen, koska kaapissa on kaiketi ollut liikaa tavaraa. Kellarin aulastakin löytyy yksi pahvilaatikollinen juttuja, joita saattaisin tarvita, joten otan mukaan. Hmm. Mietityttää tässä vain, miksi ihmisellä onkin näin monta HYVÄÄ PAIKKAA, olisipa vain yksi, niin tietäisi mistä etsiä.

Mutta siinä ne nyt kaikki, pitkin olohuoneen lattiaa, koska niiden pitää kaikkien päätyä nyt joulupaketeiksi, jotta ehtivät Suomeen ajoissa.

Terveisiä systemaattisesta elämästäni. Oli se joskus sellainen.

Näin kirjoitin Facebookissa muutama päivä sitten. Olen siis tavallaan aloittanut joulun valmistelun kaapeista, vaikka martat siitä aina varoittelevatkin. Olen monta vuotta sitten luopunut ajatuksesta, että jouluna pitäisi olla jotenkin siistimpää kuin tavallisesti. Minulle riittää se, että ympäri vuoden on tarpeeksi siistiä. Hah! Aina ei suinkaan ole, mutta jos valita saisi, niin olisi. Pyrin siihen kyllä, mutta aina ei voi onnistua.

Osaan kyllä stressatakin asioista, mutta välillä olen niin stressitön, että itseäkin kummastuttaa. Jouluvalmisteluista en väitä stressanneeni vuosikausiin, ja toistankin joka vuosi samaa kaavaa: teen kyllä suurin piirtein kaikki valmistelut, mutta suurimman osan niistä - ah niin ihanan - viimetinkapaineen alla. Siis sellaisen, joka potkii eteenpäin, mutta ei liiemmin ahdista. Teetän lasten kuvista joulukortteja. Teen lähisuvulle kuluneesta vuodesta valokuvakirjat, joita on jo kertynyt yhtä monta kuin meille lapsiperhevuosia. Tilaan muutaman muun valokuvatuotteen joululahjoiksi ja selaan nettikauppojen tarjontaa siinä vaiheessa, kun joulun toimitusajat painavat jo päälle. Paketoin joululahjoja hiljaisessa talossa illan hämärässä, silloin kun on jo melkein liian myöhäistä.

Joulukalenterit tuli tänä vuonna hankittua lapsille jo hyvissä ajoin, mutta se johtui siitä, että niitä tiettyjä Lego-kalentereita kyseltiin päivittäin jo ainakin lokakuusta lähtien. Siinä vaiheessa, kun lämpötila on painunut pakkaselle ja ensimmäiset lumihiutaleet putoilevat maahan, huomaan kenties keräillä paleltuneet syksyn kukkaset pois eturappusilta. Vaihdan syksyisen ovikranssin jouluiseen ja viritämme jouluvalot. Vähän myöhemmin kuin toiset, mutta ehtiihän silloinkin. Joulukuusen hoitavat paikalleen mies ja lapset.

Pelaan uhkapeliä toimitusaikojen ja joulupostipäivämäärien kanssa, mutta joka vuosi joulu on tullut samalla tavalla ja rauhoittanut päivät pelkkään oleskeluun, syömiseen ja nautiskeluun. Aina en muista hankkia torttutaikinaa pakastimeen ja joskus käy niin, että löydän piparkakkutalopaketin ruokakomeron nurkasta helmikuussa. Päätän muistaa seuraavana vuonna, mutta sitähän ei kukaan tiedä, käykö niin.

Mutta yksi on ja pysyy, ja sitä en unohda. Jouluna meillä syödään riisipuuroa. Myös tänä vuonna. Olen tartuttanut perinteen jo lapsiimmekin, sillä viime vuonna puuro loppui kesken! Vielä on hetki aikaa miettiä, miten haudekattilan tilavuutta venytetään niin, ettei tänä vuonna käy samoin. 

Tervetuloa joulu!

Eläköön suomen kieli!

"Äiti, mitä tarkoittaa vesi kielellä?" Iltasadun lukeminen keskeytyy, sitä tapahtuu usein. Lapset, jotka osaavat kyllä suomea, jäävät kuitenkin toisinaan pohtimaan sanojen ja erityisesti erilaisten sanontojen merkityksiä. Luen iltaisin yhteensä kolme tarinaa, sillä jokainen lapsista haluaa valita yhden. Niistä yksi tai kaksi on yleensä suomenkielisiä, vaikkakin suomenkielinen lastenkirjallisuus on meillä jäämässä käytännön syistä englanninkielisen jalkoihin. 

Meillä keskustellaan siis kuitenkin melko paljon siitä, mitä mikäkin oikein tarkoittaa. Kuusivuotiaiden tiedonjano on kyltymätön, ja kahdeksanvuotiaamme, pohdiskelijaluonne, esittää tarkoin mietittyjä kysymyksiä. Meillä on keskusteltu viime aikoina esimerkiksi siitä, mitä tarkoittaa putipuhdas tai tipotiessään, tai mitkä oikein ovat ovensaranat ja ikkunanpielet. Kaksikielisen lapsen äidinkielen sanavarasto voi olla laajakin, mutta siihen saattaa jäädä - joskus yllättävältäkin kuulostavia - aukkoja. 

Lastemme voi sanoa olevan kaksikielisiä. Esikoisemme oli 3,5-vuotias, kun muutimme tänne. Kaksosemme olivat juuri täyttäneet vuoden. Vaikka he ovatkin kasvaneet suomenkielisessä kodissa, he ovat kasvaneet englanninkielisen ulkomaailman vaikutuspiirissä. Jos heiltä kysyy, miten he kuvailisivat itseään, he sanovat aina olevansa suomalaisia. We are Finns living in the US. We can speak English AND Finnish.

Minä en ole kaksikielinen, minä vain elän kaksikielisesti. Minä ajattelen ja tunnen suomeksi. Minä hoidan asioita englanniksi. Minä luen ja kirjoitan jatkuvasti molemmilla kielillä. Minä juttelen koulun eteisessä aamuisin lapsilleni suomeksi ja yhtä aikaa kaikille muille englanniksi. Minä tervehdin vastaantulijaa englanniksi. Kielen vaihtaminen lennosta on osa jokapäiväistä elämää. Lasten kieli menee välillä solmuun ja suomenkieliseen lauseeseen sekoittuu englanninkielisiä sanoja. Minä puhun jompaakumpaa.

100-vuotispullaa

Minä en haikaile suuremmin ruisleipää enkä liioin pihasaunaa, vaikka niistä pidänkin. Nautin Suomesta ja suomalaisuudestani kesäisin synnyinmaassani, ja arkena elän elämääni täällä. Vaalin omaa suomen kielen taitoani (esimerkiksi kirjoittamalla) ja pyrin selittämään lapsilleni sanojen merkityksiä aina kun he kysyvät. Luen heille joka päivä. Haluan, että he osaavat puhua hyvää suomea.

Minun Suomeni on minun sydämessäni. Onnea 100-vuotiaalle!