Yöelämää

Ehkä kello on yli puolenyön, tai sitten ei aivan vielä. Pimeässä havahdun siihen, että poika, 6,5-vuotias, kömpii samaan sänkyyn. Ottaa peiton reunasta kiinni ja pujahtaa sen alle, mutisee jotain, josta en saa selvää. Rauhoittuu uneen välittömästi, joten en kysele mitään. Yleensä hänellä on hyvä syy, jos seikkailee keskellä yötä meidän sänkyymme, joten hivutan käteni otsalleen. Ei ole kuuma, joten vajoan helpottuneeseen horrokseen. Ilkeä kuumetauti on kiusannut meillä kolmea viidestä, ja hetken taas pelkäsin neljännen puolesta. 

Öisiä kuljeskeluja on ollut. Esikoistytär on huudellut sängystään yöllä, kun on herännyt epämiellyttävään tunteeseen. Sanoo nähneensä creepyjä juttuja. Tuntuu kuumeiselta. Kehotan kylppäriin ja tyttö valittaa, äiti, miksi minä tärisen. Sinulla on kova kuume, siitä se johtuu. Mittariin nousee lukema 40,6. Ennätys. Annan kuumelääkettä ja silittelen takaisin sänkyyn. Tyttö on väsynyt, mutta juttelee nyt aivan normaalisti. Sanon, että yrittäisi nukkua. Kyllä tärinäkin ohi menee. Huomaan täriseväni itsekin. Viheliäinen tauti, kun kiusaa minuakin. 

Palelen usein, se on minulle normaali olotila. Kuitenkin, kun olin kääriytynyt horkassa neljän peiton alle ja herännyt tunnin päästä heittelemään niitä pois päältäni, tajusin, että nyt on jotain pielessä minullakin. Tehtyäni saman neljä kertaa samana yönä hämmästelen yön pimeydessä, mikä on tämä virus, joka on tainnuttanut minutkin. Kuume ei ole minun juttuni, siitä en aikuisena ole kärsinyt kuin muutaman kerran.

Aamuisin tarkistetaan, kuka on koulukuntoinen ja kenellä on korkein kuume. Kuumelääkkeiden annostelusta on pidettävä kirjaa, muuten en muista, kenelle ja milloin olen sitä antanut. Tämäkin menee ohi, vakuutan itselleni. Aika on ehkä pysähtynyt viikoksi, mutta ohi tämä menee ja on sen jälkeen ikävä muisto vain.

Toipumispäivien parhaat aktiviteetit.

Yöt tasaantuvat jälleen rauhallisiksi. Olen kiitollinen siitä, että tavallisesti meillä nukutaan hyvin. Ymmärrän taas, miten tärkeää se on.