Valkoinen rasti

Olisi helppo tottua. Vaikkapa siihen, että elämä tuntuu huolettomalta, keveältä, erilaiselta. Olisi helppo tottua, kuinka ilma on lämmintä ja vesi virkistävää, ei kylmää, vaan sopivasti vilvoittavaa. Voisi tottua siihen, että aikatauluja ei juuri ole, ne ovat summittaisia eikä niiden noudattaminen niin tarkkaa ole. Kukapa ei nauttisi lomailusta lämpimässä. 

Vähän liikaa jäätelöä ja muuta herkuttelua, mutta kuka lomalla laskee. Tuntuu mukavalta, kun joku tarjoilee helteisen iltapäivän keskellä uima-altaalla aikaa viettäville jäädytettyjä rypäleitä tai maistiaisia kylmästä mansikkasorbetista. Illalla valkoviinilasillisen jälkeen maku viipyilee suussa, eikä seuraavan aamun aikataulu pyöri vielä mielessä.

Keväinen Florida on kuuma, sen suojaksi vaaleaihoinen tarvitsee vahvaa aurinkovoidetta, joka sotkee kyllä vaatteet ja saa ne tarttumaan välillä hikiseenkin ihoon, johon rantahiekkakin on tarrannut kiinni. Silti voi ottaa kengät kainaloonsa ja upottaa jalkansa hiekkaan, ja arki on yhtäkkiä kaukana jossain.

Näen, kuinka lapset nauttivat. Lämmöstä, elämyksistä, vedestä, maisemista, ruoasta. Tunnen heidän ilonsa, kun he katsovat silmät innosta palaen. Superlatiivien kyllästämä puhe naurattaa aikuista, mutta annan lasten tuuletella. Haluan, että he muistavat isompinakin sen, mitä olemme tehneet yhdessä.

Voisin tottua siihen, että ikuisesti kylmät jalat eivät kerrankin palele. Voisin unohtaa sen, että monen erilaisen vuodenajan maisemissa pukeutuminen on toisinaan monta kerrosta sisältävä projekti. Tottuisin niin mielelläni siihen, että lämmin ilma hivelee olkapäitä vielä illallakin.

Mutta kaikella on aikansa ja paikkansa, niin kotiinpaluullakin. Uusi on kivaa ja tuttu on hyvää. Nykyinen kotiseutu ottaa matkalaiset vastaan harmaalla tihkuisella perjantailla, ilahduttaa keväisen lämpimällä laiuantailla ja ihmetyttää sunnuntain mukanaan tuomalla kolealla, tasaisella sateella. Arki ja siihen liittyvä elämä muistuttaa taas itsestään, mutta saa olon silti tutun turvalliseksi. Ilman arkea ei olisi lomaa.

Loma saa hymyn suupieliin vielä pitkän aikaa. Siitä muistuttavat niin konkreettiset kuin mieliin säilötyt muistot. 

Ja selässä valkoinen rasti, siltä kuumalta auringolta uimapuvun olkanauhojen alla piileksinyt kalkkunanvaalea iho. Se rasti naurattaa vielä silloinkin, kun arki on jo täydessä käynnissä ja loma on taakse jäänyttä elämää.

Kunnes jälleen tapaamme.

Muista (jos muistat)

- Anteeksi, että tämä tulee nyt aika myöhässä, totean pahoittelevaan sävyyn, kun sujautan lasteni opettajalle shekin. - Aika paljon on usein kaikkea muistettavaa, yritän vähän selitellä. Hän pitää kerran viikossa yksityisesti koulun jälkeen taidetuntia isommille lapsille, ja esikoisemme on päässyt tänä kouluvuonna ensimmäistä kertaa tunneille mukaan. Tyttäremme rakastaa taiteilua yli kaiken, ja keskiviikkoiltapäivät kuuluvatkin viikon suosikkeihin.

- Ei siinä mitään, luulen kyllä, että sinulla riittää tuota kaikenlaista, naurahtaa tuttu opettaja. Tietävät koululla kaikki, että olen meillä vanhemmista se, joka huolehtii kaikki kolme lastamme kouluun ja koulusta joka päivä, ynnä muut koulunkäyntiin liittyvät asiat, joihin vanhempien on osallistuttava tai otettava kantaa. 

Shekeistä sinänsä saisi aikaan oman kirjoitelmansa, sillä tuo kivikautinen maksumuoto on täällä edelleen voimissaan. Jaksamme ihmetellä sitä vuodesta toiseen, vaikka olemmekin jo tottuneet siihen, että osa maksuliikenteestä vain on tapana suorittaa täällä shekein. Netti- ja korttimaksamiset eivät joka tilanteessa lainkaan onnistu, ja käteistä ei viitsi muutamaa kymppiä suurempia määriä kirjekuorissa koulullekaan kanniskella. 

Mutta siis - unohtanut olin. Tyttäreni oli käynyt säännöllisesti taidetunneilla koko vuoden ja olin maksanut kerralla vain yhden lukukauden. Niinpä tammikuusta lähtien tunnit olivat unohtuneet maksamatta, ja olin siitä onnellisen tietämätön huhtikuuhun saakka. Mutta kuten täällä usein tapana on, ei se nyt aina ihan niin tarkkaa ole, missä vaiheessa maksaa. Kunhan maksaa. 

Väitän sittenkin, että aika paljon muistankin. Muistan hankkia lapsille evästarpeita säännöllisesti, muistan tehdä lämmintä ruokaa arkisin sen verran, että sitä riittää sen lapsen termospurkkiin seuraavaksi päiväksi, joka ei syö koulun lounasta. Muistan palauttaa takaisin ulkohousut ja kinttaat ja kumpparit ja kaikki, jotka kuljetan harva se päivä koulusta kotiin pestäviksi. Muistan laittaa heti koulun jälkeen pesukoneen päälle, että ne ulkovaatteet ovat käytettävissä uudelleen heti seuraavana aamuna. Muistan palauttaa lippuset ja lappuset yleensä ajoissa ja varata aikaa vanhempienpalaveriin ilmoitustaululle ilmestyvästä kalenterista. Muistan, milloin lapseni on menossa metsä- tai maatilaretkelle ja tarvitsee ylimääräistä vaatetta ja extraeväät. Muistan vetää roskapöntöt torstaiaamuisin autotallista kadunvarteen, jos haluan, että ne tyhjennetään. Ehkä muistan ottaa perjantaina muutaman lantin taskuuni, jos mielin ostaa tuoretta leipää koulun keittiöstä viikonlopun varalle.

Onneksi on muistutuksia ja to do -appseja sun muita, mutta päänsisäinen kovalevy natisee ja paukkuu aina välillä. Toisinaan unohtelen, mutta lokeroin sen inhimillisyyden piikkiin. Toisinaan toki huomaan pitäväni niin paljon huolta lasteni ja kodin asioista, että unohdan lähes pitää huolta itsestäni. Mutta onneksi olen sittenkin melko hyvä olemaan iltaisin itsekäs ja teen juuri sitä, mikä huvittaa. 

Joskus en tee yhtään mitään, en edes selaile nettiä. Istun hetken sohvalla ja vain katselen ympärilleni ja ajattelen. Jos ajatustensa ääreellä pystyy rauhoittumaan, sen jälkeen on hyvä nukahtaa.

Jos aamulla sitten taas muistaisi paremmin.

Kahvitellaanko

Monella tavalla lapsiperhearki on sittenkin melko samanlaista, vaikka olisimme missä. Samoja iloja, haasteita, kehitysvaiheita, huoliakin. Rakkaita rutiineja ja niitä tärkeitä suhteita kavereihin. Täällä kuitenkin niiden ylläpitämiseen tarvitaan melko pitkään käytännön apua aikuisilta. Koska jos vanhemmat eivät kuljeta, eivät lapset näe kavereitaan kouluajan ulkopuolella. Pienemmät siis - sellaiset, joilla ikävuosia on korkeintaan noin kaksitoista.

Se on yksi sellainen tavallinen sunnuntai ja lapset ovat odottaneet iltapäivää koko aamun. Kuusivuotiaiden paras ystävä, aasialaispoika, on tulossa käymään. Olen viestitellyt muutamana päivänä äitinsä kanssa ja odotan heitä saapuvaksi sovittuun aikaan. Tuttu auto kaartaa pihaan, takapenkiltä nousee vikkeläjalkainen poika, juoksee ovelle ja suoraan sisään, kun oma poikani avaa oven innoissaan. Hei, missä sun aikuinen on, kysyy kaveriltaan, joka viittoo pihalle päin. Sanon, että menkää leikkimään vaan, minä näen kyllä äitinsä tuolla auton vieressä. Penkoo jotain takapenkiltä ja kestää hetken, ennen kuin lähtee tulemaan ovea kohti. Kantaa sylissään kasaa tavaroita, ja käsipuolessaan roikkuu nuorempi, viisivuotias, poikansa.

Ojentaa sylistään valtavan keksilajitelmapaketin ja suuren mansikkarasian minun syliini, hymyilee ja toteaa, että nyt hän on valmistautunut, kun viimeksi ei ollut! Muistan kuinka hän edellisellä kerralla oli tuonut poikansa leikkimään ja huikannut hakevansa hänet sovitusti. Joten olinhan olettanut, että näin tapahtuisi myös tällä kertaa - mutta enhän minä ollutkaan oikein ymmärtänyt asiaa samalla tavalla. Sopisiko se, että tämä pienempikin poika tulisi leikkimään, tahtoisi niin kovasti. Tottakai, kiirehdin sanomaan ja kehotan molempia kunnolla sisään eteiseen. Tietysti se sopii, täällähän on leikit menossa jo. 

Syli on täynnä keksejä ja mansikoita, kannan niitä keittiöön ja kehotan tulemaan perässä, tänne vaan. Vie pienemmän pojan yläkertaan, jossa kaikki muut lapset jo leikkivät ja palaa iloisen nauravana keittiööni. Juotko kahvia! kysyy suomalainen ja kiinalainen nauraa, että me kiinalaiset juomme kyllä usein teetä, kaikenlaista teetä, mutta hän on asunut täällä jo kymmenen vuotta, joten kahvikin maistuu jo. Jos sokeria löytyy. 

Sitä löytyy, ja jutunjuurtakin ihan hetkessä - Suomesta ja Kiinasta ja ruoasta ja koulusta ja lasten kaverisuhteista ja vaikka mistä muusta. Kiinalaisen aksentti on suomalaisen korvaan pikkuisen hauska, mutta niin on ehkä toisinpäinkin. Olimmehan me tuttuja jo aiemminkin, koululta ja syntymäpäiväjuhlilta ja niin edelleen, nyt myös minun keittiöni pöydän ympäriltä. Olin kai ajatellut, että lasten kaitsemisen ohella tekisin rästissä lojuneita kotitöitä, mutta pyykit ja tiskit saavat odottaa. Minun maailmani avartuu paremmin siinä hetkessä, kun istun pöydän ääressä tuoreen tuttavani kanssa - minulla kupissa vahvaa, mustaa kahvia eurooppalaiseen tyyliin, toisella runsaalla maidolla ja sokerilla muokattuna.

Saattaa olla, että jatkossa varaudun yllätysvieraisiin vähän paremmin.
Just in case.

Ei hassumpi sunnuntai se, ei ollenkaan.