maanantai 2. huhtikuuta 2018

Kahvitellaanko

Monella tavalla lapsiperhearki on sittenkin melko samanlaista, vaikka olisimme missä. Samoja iloja, haasteita, kehitysvaiheita, huoliakin. Rakkaita rutiineja ja niitä tärkeitä suhteita kavereihin. Täällä kuitenkin niiden ylläpitämiseen tarvitaan melko pitkään käytännön apua aikuisilta. Koska jos vanhemmat eivät kuljeta, eivät lapset näe kavereitaan kouluajan ulkopuolella. Pienemmät siis - sellaiset, joilla ikävuosia on korkeintaan noin kaksitoista.

Se on yksi sellainen tavallinen sunnuntai ja lapset ovat odottaneet iltapäivää koko aamun. Kuusivuotiaiden paras ystävä, aasialaispoika, on tulossa käymään. Olen viestitellyt muutamana päivänä äitinsä kanssa ja odotan heitä saapuvaksi sovittuun aikaan. Tuttu auto kaartaa pihaan, takapenkiltä nousee vikkeläjalkainen poika, juoksee ovelle ja suoraan sisään, kun oma poikani avaa oven innoissaan. Hei, missä sun aikuinen on, kysyy kaveriltaan, joka viittoo pihalle päin. Sanon, että menkää leikkimään vaan, minä näen kyllä äitinsä tuolla auton vieressä. Penkoo jotain takapenkiltä ja kestää hetken, ennen kuin lähtee tulemaan ovea kohti. Kantaa sylissään kasaa tavaroita, ja käsipuolessaan roikkuu nuorempi, viisivuotias, poikansa.

Ojentaa sylistään valtavan keksilajitelmapaketin ja suuren mansikkarasian minun syliini, hymyilee ja toteaa, että nyt hän on valmistautunut, kun viimeksi ei ollut! Muistan kuinka hän edellisellä kerralla oli tuonut poikansa leikkimään ja huikannut hakevansa hänet sovitusti. Joten olinhan olettanut, että näin tapahtuisi myös tällä kertaa - mutta enhän minä ollutkaan oikein ymmärtänyt asiaa samalla tavalla. Sopisiko se, että tämä pienempikin poika tulisi leikkimään, tahtoisi niin kovasti. Tottakai, kiirehdin sanomaan ja kehotan molempia kunnolla sisään eteiseen. Tietysti se sopii, täällähän on leikit menossa jo. 

Syli on täynnä keksejä ja mansikoita, kannan niitä keittiöön ja kehotan tulemaan perässä, tänne vaan. Vie pienemmän pojan yläkertaan, jossa kaikki muut lapset jo leikkivät ja palaa iloisen nauravana keittiööni. Juotko kahvia! kysyy suomalainen ja kiinalainen nauraa, että me kiinalaiset juomme kyllä usein teetä, kaikenlaista teetä, mutta hän on asunut täällä jo kymmenen vuotta, joten kahvikin maistuu jo. Jos sokeria löytyy. 

Sitä löytyy, ja jutunjuurtakin ihan hetkessä - Suomesta ja Kiinasta ja ruoasta ja koulusta ja lasten kaverisuhteista ja vaikka mistä muusta. Kiinalaisen aksentti on suomalaisen korvaan pikkuisen hauska, mutta niin on ehkä toisinpäinkin. Olimmehan me tuttuja jo aiemminkin, koululta ja syntymäpäiväjuhlilta ja niin edelleen, nyt myös minun keittiöni pöydän ympäriltä. Olin kai ajatellut, että lasten kaitsemisen ohella tekisin rästissä lojuneita kotitöitä, mutta pyykit ja tiskit saavat odottaa. Minun maailmani avartuu paremmin siinä hetkessä, kun istun pöydän ääressä tuoreen tuttavani kanssa - minulla kupissa vahvaa, mustaa kahvia eurooppalaiseen tyyliin, toisella runsaalla maidolla ja sokerilla muokattuna.

Saattaa olla, että jatkossa varaudun yllätysvieraisiin vähän paremmin.
Just in case.

Ei hassumpi sunnuntai se, ei ollenkaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti