Oli kesä, kesä, kesä, oli pesä, pesä, pesä...

Oi kevät, oi kevät. Pesänrakennusaika on ollut käsillä jo monen viikon ajan, toisilla. Oman pesueemme kera olemme jatkaneet eloa kotipesässämme kuten ennenkin, mutta tänä vuonna päässeet myös tirkistelemään vieraisiin pesiin, vieläpä aivan aitiopaikalta.

Pääsisäänkäyntiämme reunustaa pylväät, joiden yläosassa on pienet tasanteet. Paikka, jonne ei tule edes vilkaistua - mitä nyt joskus sattumalta. Ja kas.

Kummallinen valaistus täällä välillä, tuumaa punarintarastas. Pesän paikka on mukavan suojainen, mutta pimeässä illassakin voi yhtäkkiä kaikki muuttua kovin valoisaksi. Varjo ikkunassa hämmentää kuitenkin valoa enemmän. Silti istun ja haudon, sillä tehtävä on tärkeä. 

Parin viikon ajan pysyn hyvin paikoillani ja suojaan aarteitani. Mutta viimein tulee päivä, kun työni tuottaa tulosta. Munat raksahtelevat rikki ja lapseni ovat täällä, kaikki neljä. Kiireet lisääntyvät, jokaiselle on saatava ruokaa. Lennän lähistöllä ruoanhakumatkoilla, mutta huomaan heti, jos jokin uhkaa pikkuisiani. Kurkistelkoot ikkunan takaa, mutta mitä ihmettä ne tekevät, kun tulevat ulos. Kopistelevat, kantavat jotain, kaatavat vettä johonkin, tulevat liian lähelle. Lennän ohitse ja yritän osua. Onnistuvat väistämään.

Neljä nälkäistä kilpailee tilasta ahtaassa pesässä. Suurin ja voimakkain saa eniten herkkupaloja, pienemmät tulevat tallotuksi ja jäävät vähemmälle ravinnolle. Luonnonlaki. Kannan ruokaa lapsilleni niin paljon kuin suinkin ennätän, jotta vahvistuisivat. Pari viikkoa ja ne olisivat valmiita jättämään kodin.

Eräs tuiki tavallinen torstai tulee ja silloin se tapahtuu. Pienimmäiseni, viimeiseni, on hypähtänyt alas pesästä ja opetan häntä. Lennän pihapuusta toiseen ja sirkutan. Lennän ja sirkutan. Monta kertaa edestakaisin. Pienimmäiseni istuu rappusella ja seuraa minua tarkkaan. Päänsä kallistuu vasemmalle, sitten oikealle, jälleen vasemmalle. Näin, näin ja näin, teetkö perässä. Tule vain, kyllä sinä uskallat.

Näytelmä on viimein ohitse. Emo on opettanut viimeisenkin poikasensa lentämään ja yhtäkkiä se on hävinnyt rappusilta. Pihassa lentelee lintuja, mutta kuka sitä osaa sanoa, ovatko meidän alivuokralaisiamme vai joitakin muita. Pesä on kuitenkin viimein tyhjä ja pian työnnämme sen tasanteelta pois. 

Kukkien kastelu ulkorappusilla on viimein helpompaa, sillä ei tarvitse pelätä lentopommeja. Illalla ulkovalon voi sytyttää jälleen niin, että kukaan ei hämmenny siitä. Oven voi avata, eikä kukaan sirkuta enää vimmatusti.

Mutta eturivin liput tähän näytökseen olivat kyllä kaiken vaivan arvoiset.