Onni joka kipristää

Jono on pitkä ja kiemurtelee vapaamuotoisesti. Kenelläkään ei ole kiire ja jonossa on mutkatonta vaihtaa kuulumisia. Kesästä ihmiset puhuvat ja kaikesta muustakin, kuten aina. Lapset poukkoilevat jonosta ja takaisin jonoon, mutta ei se ketään häiritse. Nyyttäripöydän antimet odottavat kyllä jokaista. Sivusta melko voimakkaaksikin yltynyt tuuli tuo nenään hampurilaispihvien tuoksun. Taivaanranta näyttää hieman uhkaavalta, sadetta on luvattu. Ulkoilmatapahtumille se on riski, mutta sellainen on tällä kertaa otettu.

Koulun jokaisen lukuvuoden alkaessa ja päättyessä ihmiset kokoontuvat yhteiselle nyyttäripiknikille. Se on pidetty näinä vuosina lähes aina läheisellä maatilalla, jonka kanssa koulu tekee paljon yhteistyötä. Ihmisiä on paikalla ehkä sata, ehkä enemmän. Pöytä on pitkä ja sen ääreltä voi kerätä pahvilautaselleen notkuvan kokoelman erilaisia herkkuja. Aavistan jo, mitä ainakin on tarjolla: erilaisia pastaruokia, salaatteja ja wokkeja - paljon kasvisvaihtoehtoja, sillä kasvissyöjiä on tässä yhteisössä paljon. Itsetehtyä omenasosetta, avokadodippejä, tortillasipsejä, maissileipää ja papuruokia. Yksi lapsistani haluaa maistaa kaikkea, toinen melko montaa, kolmas päätyy spagettiin, leipään ja tortillasipseihin. Katson jokaisen perään ja muistutan pitämään lautasta suorassa, kun jono etenee. Yksi kauhallinen spagettia menee kuitenkin jonnekin muualle kuin lautaselle, mutta kehotan seuraavalla kerralla tähtäämään paremmin.

Piknikpeiton päällä on aina yhtä hankalaa syödä, pahvilautanen notkahtelee moninaisten ruokalajien alla ja muovihaarukalla ei meinaa saada keihästettyä pakoon pyrkivää nuudeliwokkia. Makuelämykset korvaavat kuitenkin vaivan ja tulee taas mieleen, kuinka ulkoilmassa syöminen tuntuu jotenkin erilaiselta. Poika sanoo olevansa valmis ja kysyy, voiko mennä juoksemaan kavereiden kanssa. He juoksevat pitkin alaspäin viettävää ruohikkoa ja yhä pellolle, hauskaa tuntuu riittävän. Kaksoissisko lähtee mukaan, isosisko jää vielä nautiskelemaan ruoasta, kulinaristi kun on. Tuulenpuuskat tuovat syömiseen lisähaasteen, sillä ottimet ja servietit ja kaikki melkein lähtevät välillä lentoon, mutta lopulta saan napattua kaiken jälleen kasaan. Vielä olisi jälkiruokapöydän vuoro, sieltä löytyy tietenkin omenapiirasta, vadelmaneliöitä, hedelmäsalaatteja ja paljon vesimelonia. Suklaata ja keksejä ja mansikoita ja vaikka mitä muuta, joista kaikkia ei voi maistaa, koska ei kykene.

Tähyilen lapsiani, joille tämä paikka on niin tuttu, vielä tutumpi kuin minulle. He tietävät, missä on kanat ja missä possut ja mitä kautta pääsee pujahtamaan minnekin ja mihin voi mennä ja mitä voi tehdä. Ihmiset ympärillä ovat tuttuja, lähes kaikki. Naurattaa, kun huomaan tietäväni viereisen piknikpeiton perusteella, ketä viereeni kohta istahtaa. Tuuli sekoittaa hiukset ja tuntuu jo hieman viileältä, ja olen tyytyväinen, että otin sittenkin päälleni kevyen villatakin. Keskipäivän helle on kuin huomaamatta kaikonnut, kun uhkaavat sadepilvet ovat nousseet taivaalle. Sadetta ei kuitenkaan vielä tule. Se tulee, kun saan lapset kerättyä autoon ja käännän sen parkkipaikalta kohti kotia.

Seuraavan päivän koulupäivä on tämän lukuvuoden viimeinen kokonainen ja iltapäivällä kaikkia on kehotettu tyhjentämään lasten lokerikot. Kolmen lapsen tavaraa on käsittämätön määrä: fleecetakkeja, vedenpitäviä varusteita, vaihtovaatekertoja, aurinkorasvoja, vihkoja, kansioita ja paperipinoja. Käytävän iloisessa sekamelskassa keräilen lasteni apuna heidän tavaroitaan ja sullomme niitä kasseihin ja kannamme kohti autoa. Taasko tämä on käsillä, ajattelen. Yksi kouluvuosi on taas takana. Kuin riittinä kopistelen kumisaappaista niiden sisällön takaisin koulun pihamaalle. Hiekkaa, lastuja, mitä lie.

Kurkkua vähän kuristaa, silmiä tuntuu kirveltävän. Olen niin onnellinen siitä, että olemme osa tätä yhteisöä ja samanaikaisesti tunnen katkeransuloisesti sen, että mikään ei ole ikuista. Mutta en sure mitään nyt, vaan olen onnellinen siitä, että syksyllä taas palaamme tähän samaan rakennukseen, tähän samaan pihaan, näille naulakoille ja luokkahuoneisiin. Maatilallekin ja näihin maisemiin. Näiden ihmisten kanssa, jotka nyt yhtä aikaa pakkaavat tavaroita autoihinsa ja heiluttelevat toisilleen.

Huomenna tapaamme vielä päättäjäisseremoniassa. Kesälläkin monia, ja taas sen jälkeen. Se tuntuu hyvältä ja ehdottomasti odottamisen arvoiselta.