Jos sitten kirjoittaisi niistä, jotka rakastavat paikallaan pysymistä. Ovat kiintyneitä omaan elämäänsä siellä, missä se on aina ollut. Ovat juurtuneet paikkoihin, ympäristöön, itseä ympäröiviin ihmisiin siellä. Ajattelin joskus, että olen vähän sellainen. En niinkään paikkoihin kiintyvä, mutta tuttua ja turvallista rakastava.
Mutta ei se sitten mennyt ihan niinkään.
Kun muutin 19-vuotiaana Pohjois-Pohjanmaalta Pirkanmaalle, mukana oli makuupussi, vähän vaatetta ja evästä suuressa urheilukassissa. Muut tavarat tulivat myöhemmin perässä. En toki tiennyt silloin, että Pirkanmaa tulisi olemaan kotini seuraavat 19 vuotta. Sellainen siitä tuli.
Vuonna 2006 lupasin miehelleni, että mennään yhdessä myötä- ja vastamäet. Silloin ei ollut aavistustakaan, että yhteinen tie veisi kuusi vuotta myöhemmin valtameren ylitse. Silloinkin sanoin kyllä. Jos jotain joskus katuisimme, niin sitä emme ainakaan, että ei tullut koskaan lähdettyä. Uuden kaipuu veti mukaansa.
Lähdön hetkissä on aina oma tunnelmansa. Kuusi vuotta sitten lähdimme matkaan kolme lasta mukanamme, ynnä aivan liian monta matkalaukkua. Se, etten tuntenut suurta haikeutta, tuntui itselle melkein kummalliselta. En tuntenut itseäni sellaisena, joka vain lähtee kohti seikkailua. Enhän minä mikään seikkailija ollut koskaan ollut. Ja sittenkin se vain kävi niin - lähdimme matkaan ja ajattelimme, että palaamme joskus. Ei ollut aavistustakaan siitä, että aiottu kahden vuoden seikkailu muuttuisi kuuden vuoden seikkailuksi. Ainakin.
Kuusi vuotta on kulunut, ja lähdön hetkistä on tullut osa elämää. Kerran kesässä lähdemme täältä ja palaamme Suomeen lomailemaan. Jokaisen loman jälkeen lähdön hetki siirtää meidät jälleen tänne takaisin. Kaksi maailmaa, kuin kaksi elämää. Jokaisen loman aikana tulee ajatus, että jos asuisimme Suomessa, näkisimme Suomessa asuvia ystäviä ja sukulaisia enemmän. Kunnes sitten marraskuu tulisi ja hukuttaisi monet aikeista syksyiseen pimeyteen. Koska kaikilla on omat perhekalenterinsa ja kiireensä. Mikä on täysin luonnollista.
Kesäisessä Suomessa unelmat ovat keveämpiä. Elämä on iloista ja valoisaa yöttömän yön taianomaisissa hetkissä. Kuitenkin se, että saan asua täällä, missä täydellisesti viihdyn, on melkoinen onnenkantamoinen. Suomessa käydessäni poimin rusinat pullasta - tai kesäiset mansikat suoraan mansikkamaalta.
Joskus sitten taas on lähdön aika. Kun tietäisi milloin, tai sittenkin - ehkä en haluakaan tietää. En ihan vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti