Sinne ja tänne

Että kotonaan on vähän siellä ja täällä, on muuttunut olotilaksi. Se vain on. Lomaillessaan Suomessa on kuin muukalainen omassa, tutussa maailmassaan - tietää, miten siellä toimitaan ja sittenkin välillä kokee olevansa kuin turisti. Katselee tuttua ympäristöä erilaisin silmin, kuin etäämmältä. Näkee kauneutta, johon ei ole ennen kiinnittänyt huomiota. Törmää kovemmin epäkohtaan, jonka on aiemmin sivuuttanut olankohautuksella.

Kolme viikkoa myöhemmin olemme taas kotona täällä Vermontissa. Astuessani jälleen tuttuun kotiin jotain läikähtää lempeästi sisälläni, vaikka saapuessa on puoliyö ja takana on pitkä matka Atlantin ylitse. Tärkeimmät tavarat kaivetaan ulos matkalaukuista vielä ennen sänkyyn kapuamista. Uni tulee nopeasti. On pimeää, kuten näillä leveyksillä aina tähän aikaan yöllä. 

Kesäkuu tuntuu kaukaiselta. Se on aina täynnä tekemistä ja järjestelyä. Lasten kouluvuoden viimeiset viikot ennen kesäkuun puoltaväliä on ohjelmoitu täyteen monenlaista extraa. Viimeisinä päivinä muistetaan vielä kiitellä opettajia lahjoin ja monin sanakääntein. Kun kouluvuosi viimein päättyy, siirrymme suoraan valmistelemaan pitkää lomamatkaa koti-Suomeen. Muistan, että laskin jossain vaiheessa päiviä: ehdinkö tekemään kaiken, mitä olin aikonut tehdä ennen lomaa. Olen taas tyytyväinen siihen, että osaan hallita stressiä kohtuullisesti. Minulla on siihen lyömätön keino: kaiken muistamisen, suunnittelun, ennakoinnin ja järjestelyn lomaan on aina sovitettava hetkiä, jolloin istutaan vain ihmettelemään ja tuumailemaan hetkeksi, esimerkiksi kahvikupin kera.

Heinäkuu tulee ja on helteinen. Kesä-Suomi tuntuu ihmeellisen lämpimältä, aurinkoiselta ja tällä kertaa siis vihdoin sään puolesta oikealta kesälomakohteelta. Syömme liikaa jäätelöä, pullaa, uusia perunoita, mansikoita, kaikkea. Kohtaamme ihmisiä läheltä ja kauempaa, vuosien takaa ja heitä, joita tapaamme joka vuosi. Kuulumiset vaihtuvat ja huomaan toistavani itseäni, mutta se kuuluu kai asiaan. Kuljen avojaloin nurmikolla, käytän samaa hellehametta liian monta päivää, mutta kuka tuota helleaaltoa olisi uskonut saapuvaksi. Ei ainakaan ulkosuomalainen, joka on pettynyt lomamaansa säähän viitenä vuotena peräkkäin.

Kaunis kesä, kaunis Tampere.

Kotona lattiakin narisee tutulla tavalla, kun astun tiettyyn kohtaan. Naurattaa se, että kiinnitän huomiota noin pieniin asioihin. Suomi tuntuu taas kaukaiselta, vaikka se pitääkin oman sopukkansa sydämestäni hallussaan. Koti on kuitenkin täällä Vermontissa, jossa se on ollut jo kuusi vuotta.

Muutama päivä kotiinpaluun jälkeen alan hoitaa asioita. Selaan papereita, luen syksyä koskevia sähköposteja, kerään dokumentteja koulua varten. Lähetän sähköpostia lasteni opettajalle ja tiedustelen, jatkuuko hänen pitämänsä ylimääräinen taidetunti syksyllä samaan aikaan kuin edellisenä kouluvuonna.

Hän vastaa minulle nopeasti. Kyllä jatkuu. "Tervetuloa kotiin!" Hän kirjoittaa. "Kerrothan lapsille, että olen kaivannut heitä!"