keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Ja taas mennään

Tiedättekö, kun joskus mielessä läikähtää muistoja niiltä ajoilta, kun lapset olivat pienempiä? Meillä kaikki kolme ovat jo alakouluikäisiä, mutta taaperovuosista tai vilkkaista leikki-ikävuosistakaan ei ole sittenkään vielä kulunut niin monta vuotta. Saatan ehkä naureskella äitikollegan kanssa sille, että en minä nyt niin paljon niistä vuosista muista, mutta muistan kai sittenkin. Vaikka päivät livahtivatkin välillä ohitse toinen toistaan seuranneita akuutteja tilanteita selvitellessä.

Kun ystävä kertoo käyneensä taaperonsa kanssa kirjaston satutunnilla, minä muistan kertoa, kuinka mekin olimme siellä monta kertaa. Isompien ryhmässä, jolloin esikoinen sai keskittyä ohjelmaan ja minä keskityin juoksentelemaan kahden pienemmän perässä ympäri kirjaston lastenosastoa. Kuinka kirjasto silloin vielä oli vanhassa paikassaan ja satutätinä oli se ihastuttava nuori nainen, joka pystyi nostamaan äänensä hilpeän korkealle ja kuinka lapset kuuntelivat häntä silmät innostuksesta pyöreinä. Kuinka myöhemmin kävin siellä kahden kolmevuotiaan kanssa, kun esikoinen oli jo aloittanut koulun ja kuinka kahden kanssa oli jo helpompaa, vaikka toinen heistä olikin jo karannut aikuistenosaston puolelle sillä aikaa, kun vielä etsin toisen kanssa talvikenkiä kokonaisen nurkkauksen peittävästä kasasta. 

Esikoisen kanssa löysimme paikallisen taidekoulun ja sen leikki-ikäisille tarkoitetut kokeilevat taidetunnit. Se oli vielä silloin paikassa, jossa parkkitilaa oli niukasti ja useimmiten auton joutui jättämään vilkasliikenteisen kadun varteen. Myöhemmin kahden vilkasliikkeisen kolmevuotiaan kanssa sieltä tunneille taapertaminen kävi jo päivän urheilusuorituksesta, mutta opetus oli sen arvoista. Silläkin kerralla, kun jouduimme lähtemään pois etuajassa, kun toinen lapsista sai kiukkukohtauksen, kun ei saanutkaan maalata ihan minne huvittaa.

Käymme kirjastossa edelleen lähes joka viikko. Nykyään visiitit ovat lyhyitä, kun lapset suunnistavat suoraan lastenromaanien luokse ja valitsevat lainattavat kirjat. Käymme myös taidekoululla aina silloin, kun sen kouluikäisille tarjoama ohjelma sattuu sopimaan aikatauluihimme. Edelleen kuljen säännöllisesti koko katraamme kera, sillä elämäntilanne vaatii sitä. Lapsia ei voi jättää kotiin ilman aikuista ja useimmiten olen ainoa käytettävissä oleva vanhempi harrastusmenojen aikaan. Suunnittelen lähes kaiken sen mukaan, että saan ohjelmat sopimaan omani lisäksi jokaisen lapsemme aikatauluun.



Harrastuksia on vuosien mittaan tullut ja mennyt. Olen vienyt lapsia esimerkiksi joogaan, voimisteluun ja jalkapalloharjoituksiin. Olen palellut kentän laidalla ja kirjoittanut blogipostausta hieltä tuoksahtavan liikuntasalin reunoille sijoitetuilla penkeillä. Emme ole ottaneet minkäänlaista stressiä siitä, ovatko harrastukset pysyviä. Rohkaisemme kokeilemaan useamman kerran ja ehkä suorittamaan kokeilujakson loppuun, mutta emme pakota, jos lasta ei kiinnostakaan. Aina ei tarvitse olla erityisen hyvä siinä mitä tekee, mutta mukavaa harrastuksen parissa pitää olla.

Ei meillä vältytä siltä, etteikö jollakulla olisi joskus huono päivä. Toisinaan tarvitaan rutkasti ylimääräistä aikaa, toisinaan suostuttelua ja hyviä perusteluja. Joskus on hyvä olla mukana eväitä sille, joka joutuu odottamaan. Joskus voi odotellessaan saada luvan pelata sanapeliä tai rakentaa palapelejä äidin puhelimella. Joskus väsyn kaikesta siitä suunnittelun ja aikatauluttamisen määrästä, mutta tiedän sillä keinoin helpottavani sekä omaa että lasteni olotilaa. Joskus tarvitaan suunnattomasti ajatusjumppaa nopeiden päivällisratkaisujen tai oikea-aikaisen pyykinpesun onnistumiseksi, mutta ehkä sittenkin eniten lehmänhermoja. Varsinkin silloin, kun ne ovat erityisen tiukassa.

Välähdyksittäin kaipaan niitä aikaisempia hetkiä, vaikka mitään en vaihtaisi pois nytkään. Joskus muistelen sitä aikaa, kun lapset vain kulkivat mukana, kun heitä vei eri paikkoihin (olen luultavasti tyhjentänyt muistini suurimmasta osasta taaperoraivareita) eikä aina tarvinnut perustella kaikkea niin kuin nyt. Ja kuitenkin ihailen sitä, miten perustavanlaatuisia pohdintoja lapseni osaavatkaan tehdä, kun he ilmaisevat minulle mielipiteitään vaikkapa siitä, mihin he haluavat tai eivät missään nimessä halua lähteä. He haastavat minua joka päivä, mutta yritän muistaa sen, että heistä on kasvamassa ajattelevia nuoria ihmisiä.

Ehkä tämä on juuri sitä, että huomaa kasvavansa itsekin.

P.S. Siitä yhdestä episodista voitte lukea täältä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti