Jaa, mitä? Palaan tänään hetkeksi eilisaamun tunnelmiin. Ylläolevan painokkaan ilmaisun olisi voinut tietysti kiukuspäissään yksi äiti tai isäkin ilmoille laukaista, kun känkkäränkkä ilmaantuu talouteen pyytämättä ja yllättäen. Mutta ei, vanhempi piti kyllä päänsä kylmänä.
Aamu oli alkanut tavalliseen tapaan. Vähän nahinoita aamuherätyksen aikaan, kun kaikkia väsyttää, mutta äiti on velvoitettu pistämään tiistain rullaamaan, jotta ehditään tehdä kaikki suunniteltu. Esikoinen kouluun kirpeässä pakkasaamussa, joka ei tunnu enää missään, onhan näistä kärsitty jo lähes koko tammikuu. Sen jälkeen pikaisesti takaisin kotiin ja kohti seuraavaa aktiviteettia: kahden kolmevuotiaan kanssa Preschool Art -kurssille Burlingtoniin.
Kävin viime vuonna ahkerasti esikoisemme kanssa tuota 3-5-vuotiaille tarkoitettua taidekurssia ja tänä vuonna lanseerasin saman aktiviteetin pikkuveljelle ja -siskolle. Ovat aika tomeran oloisia, kun pääsevät taidekouluun (sehän on melkein kuin isosiskon koulunkäynti, josta ollaan suorastaan vähän kateellisia). Mutta kun esikoinen aikoinaan keskittyi kurssilla ihailtavasti, on taidekoulussa käynti näiden kahden nuoremman kanssa vähän jännittävämpi seikkailu. Etukäteen tulee useimmiten juteltua vielä autossa, että miten siellä sitten kuuluu käyttäytyä. ('Miten siellä käyttäydytään? - Nätisti!' 'Mitä siellä ei saa tehdä? - Ei itketä! Ei huudeta! Ei kinata!'). Joopajoo.
Kyllähän siellä kivaa oli. Ihailen sitä, että taideopettajat loihtivat askartelutöitä milloin mistäkin ja milloin milläkin. Kuten että maalausvälineenä voi käyttää vaikkapa pientä ilmapalloa tai selleriä. Tai mitä kaikkea voikaan tehdä tavallisesta paperilautasesta. Tai kuten kuvasta näkyy, miten voi hyödyntää vanhoja pahvinpalasia. Onneksi minun ei tarvitse kehitellä noita ideoita, kyllä löisi nimittäin pääkopassa ihan tyhjää, niin että kolina vain kävisi.
Kurssi kestää kerrallaan tunnin verran, se on aivan riittävä aika tuonikäisille. Noin kymmentä minuuttia ennen päättymistä päädymme kuitenkin poikani kanssa lukkotilanteeseen. Kolmevuotiaan sinnillä hän väittää, että hänen pitää saada maalata aivan erilaiselle alustalle kuin oli tarkoitus - siis sellaiselle, johon ei ollenkaan sovi maalata. Ja kolmevuotiaan voimalla ja uhmalla hän heittää ilmoille kunnon känkkäränkän. Ja siinä vaiheessa äidillä on vain se vaihtoehto, että nyt me sitten lähdemme käytävälle tuulettumaan ja tulemme ensi kerralla uudelleen, kiitos vain ja heipähei ja nähdään taas.
Käytävällä kerään lehmänhermojeni viimeisetkin rippeet ja selitän pojalleni kohtuullisen monta kertaa, miksi hän joutui ulos. Ja se joko menee jakeluun tai ei, sen näemme taas ensi kerralla. Kolmevuotias on salaisuuksia täynnä. Kuulin äskettäin loistavan kielellisen (uus)ilmaisun tämänikäisestä - threeager. Taidanpa tietää, mitä sillä tarkoitetaan.
Mutta jutun huipennus on vasta tulossa. Kotimatkalla autossa kuuntelen nuorimmaistani, toista kolmevuotiasta, joka näkee tilaisuutensa tulleen ja kääntää moodinsa oikopäätä moralisointikanavalle (hän on siinä, hmm, huvittavan hyvä).
- Miksi sinä itkit taidekoulussa? Ei siellä saa itkeä!
- Haluan maalata!
- Sinä et pääse taidekouluun, jos sinä itket!
- Haluan maalata!
- Sinä et pääse Lolidaan (=Floridaan)!
- Haluan maalata!
- Sinä et pääse kyllä enää minnekään!
Mutta kyllä me menemme vielä. Sillä lapsille on annettava uusia tilaisuuksia, aika useinkin. Mutta jatkossakin keskustellaan menomatkalla siitä, miten siellä käyttäydytään. Saattaa se jakeluunkin mennä, ainakin sitten joskus. Ainakin olen kuullut, että nelivuotiaat ovat jotenkin säyseämpiä. Sitä odotellessa sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti