Ötökkärasvaa, kiitos

Takapenkki ei ole tänään hiljaa, ei hetkeäkään, kun ajelemme koululta kotia kohti. Ja sitten äiti voi laittaa evästä mukaan ja sinne voi ottaa jonkun pehmolelun ja sitten täytyy olla aurinkorasvaa ja ötökkärasvaa. Ja sitten me voidaan jäädä sinne nukkumaan ja.... Ja niin edelleen. Keskeytän, mutta hymyilyttää. Me tulemme sinne vielä koko perheenä sitten iltapäivällä, mutta yöksi me emme aio jäädä (mammanpoikatyttö, olen olen, mutta ei, emme jää sinne hyttysten syötäväksi palelemaan).

Koulu ottaa varaslähdön lukuvuoden lopettajaishulinoihin ja järjestää huomenna koko koulun yhteisen leiripäivän sekä piknikin (jossain) leirintäalueella, jonne lapset kyyditään jo aamutuimaan. Vanhemmat ja muut perheenjäsenet voivat liittyä joukkoon mihin aikaan päivästä tahansa, kuitenkin viimeistään iltapäivän päätteeksi, kun kaikki kokoontuvat nyyttäriperiaatteella toimivan piknikin ääreen. Meidän on tarkoitus liittyä joukkoon iloiseen iltapäivällä ja palata piknikin jälkeen omaan pesään nukkumaan.

Te pääsette sinne jo aamulla, ja siellä on varmasti koko päivän kaikenlaista kivaa puuhaa, selittelen lapselleni. Meidän mielestämme te kolme olette vielä vähän pieniä viettämään yötä siellä (selittele, selittele, kun et itse halua sinne palelemaan ja nukkumaan huonosti). - Minä olen kyllä iso! kuuluu takapenkiltä kirkkaasti ja kolmiäänisesti. No, me kuitenkin tulemme kotiin nukkumaan. Mutta ehdimme varmasti puuhailla siellä kaikkea kivaa sitä ennen. 

Huomisillaksi on luvattu oikeasti melko kylmää säätä. Päivälämpötilakaan ei ehkä nouse yli viidentoista celsiuksen. Mutta ilta ja etenkin yö tulee testaamaan keskivertoamerikkalaisen eräkunnon, sillä lämpötila saattaa laskea lähelle nollaa. No, luulen, että keskivertovermontilainen on ehkä kuitenkin keskivertoamerikkalaista kestävämpi tässä lajissa, ja uskon, että ne, jotka ovat suunnitelleet yöpymistä, aikovat sen myös tehdä. Keskivertosuomalainen varmasti pärjäisi, mutta en halua lukea itseäni tässä kohtaa niihin. Minä olen kyllä nuoruudessa yöpynyt useitakin kertoja partiokämpissä (vaikken itse ollutkaan partiolainen), tehnyt ruokaakin trangialla ja peseytynyt järvessä. Mutta jos silloin kykenikin kömpimään vaurioitta ylös muhkuraiselta teltanpohjalta, en tänä päivänä enää moista tohdi yrittää (mukavuudenhaluinen sohvaperuna täällä hei).

Olemme saaneet paljon ohjeita etukäteen. Joskus saattaa tuntua siltä, että ohjeistusta tulee paljon enemmän kuin olettaisikaan, mutta en moiti. Lisäksi tyttäreni oli kyllä hyvin tarkkaan perillä leiriä koskevista asioista, joten tarkkaavaisuus on kielitaidon lisäksi tällä hetkellä aivan kohdallaan. Ja asiaan kuuluva innostuskin häneen todellakin oli saatu tarttumaan. 

Laitanko lämmintä lounasta mukaan? Tyttäreni mainitsi jossain vaiheessa haluavansa sellaista (vaikka on viime aikoina halunnut mukaan nimenomaan kylmää lounasta, paikalliseen tapaan), joten päätän kysellä. - Tekisinkö hodarin? (katokato, olen joustavalla päällä) - Ei, en halua hodaria. - Otatko pelkän sämpylän ilman makkaraa? - Ei. Paahtoleipää. Älä laita riisikakkuja. Älä laita kuivattuja omenoita, vaan mansikoita ja banaania. Ja niin edelleen. (Älä kysele, menee turhan vaikeaksi.) Päädyn noudattamaan ohjeita suurin piirtein. Laitan ylimääräistäkin, kun on tällainen erilainen päivä tulossa. Ja sujautan mukaan kolme piparkakkua. Ne maistuvat, oli joulu tai ei.

Äiti, täytyy olla bug spray. - Kyllä on, ostin tänään. Se näyttää tältä, laitan sen pussiin ja sitten reppuusi. Vaviskaa ötökät, tyttäreni on tulossa.