Mennään maalle

Puolisen tuntia sai ajella, ja tiet sen kuin pienenivät ja muuttuivat lopulta hiekkaisiksi. Maaseudulla oltiin tukevasti, tosin meiltä ei tarvitse ajaa kuin muutama minuutti tuohon suuntaan, niin maatiloja lehmineen ynnä muineen alkaa vilistä näköpiirissä. Viime perjantai-iltana olimme kuitenkin matkalla leirintäalueelle pikkukaupunkiin nimeltä Starksboro (knoppitietoja tarjoillakseni kerron, että kaupungissa (kylässä?) on 1777 asukasta).

Seuraa siis jatkokertomus (ensimmäinen osa täällä). Perjantaina otettiin esikoisen koululla varaslähtö lopettajaistapahtumiin ja vuorossa oli koululaisten leiripäivä luonnon helmassa, jonne mieluusti sai jäädä myös yöksi telttailemaan tai mökkimajoitukseen. Me päätimme kuitenkin liittyä joukkoon iltapäivän tunteina ja osallistua alkuillan piknikkiin ja siirtyä sen jälkeen kotipesään uinumaan.

Paikka oli kyllä kaunis. Lapsille oli valtavilla nurmikentillä tilaa juosta, ja moninaisia pelejä ja leikkejä oli päivän mittaan harrastettu. Jotka piti esitellä pikkuveljelle ja -siskolle, ilman muuta. Koska onhan siis aivan olennaista tietää, missä kohdassa ovat esimerkiksi parhaat pyörimismaastot, tottakai.

Nämä meille esiteltiin aivan ensimmäiseksi. Niitä tyttäremme oli päättänyt kutsua metsätaloiksi.

Näistä olisi löytynyt petejä, joille päänsä kallistaa. Ja todella, aika moni perhe oli jäämässä yöksi, ensisijaisesti kyllä he, joiden lapset ovat vähän vanhempia. Seikkailun makua oli selvästi ilmassa. Eräs tyttäreni luokkakaverin äiti kertoi kyllä minulle hymyillen, että olivat aikoneet ensin olla yötä teltassa, mutta sääennusteen lukemisen jälkeen olivat varanneet kuitenkin mökkimajoituksen. Yö oli nimittäin oleva kylmä, ja toden totta olikin. Ihan ei pakkaselle mennyt, mutta kauaksi ei jäänyt. Minä myönnän kyllä, että olisin tuskin nukkunut juuri silmäystäkään, niin viluinen olen.

Kylmä nimittäin oli jo illalla. Kuvissa sää näyttää kauniin aurinkoiselta, mutta tuuli tuiversi pohjoisesta ja ruokajonossa seisoskellessamme tytöt hyppäsivät vuoron perään syliin lämmittelemään ja pyysivät tumppuja käteensä. Ei olisi pipokaan liiottelua ollut. Tässä kuvassa onnistun kuitenkin näyttämään siltä, etten ole vielä aivan umpijäässä.

Sananen kaksi piknikruokailusta. Kannatti ehdottomasti jäädä näiden nyyttäreiden ajaksi, sillä pöydät notkuivat herkullista syötävää. En tiedä, onko minulla vain hyvä tuuri, mutta joka kerta, kun olen tässä maassa saanut paikallista kotiruokaa, se on aivan järjettömän hyvää. En ehtinyt maistaa kuin murto-osaa tarjottavista, mutta ainakin ne pastaruoat, salaatit ja leivät, jotka lautaselleni valikoin, olivat kaikki toinen toistaan suussasulavampia. Voihan myös olla, että ruokailua edeltänyt parin tunnin hyppely koleassa kevätsäässä oli omiaan lisäämään ruokahalua. Onnellisinta oli kyllä, että lapsille ruoka myös maittoi, heistä kun ei koskaan tiedä. Varsinkaan heidän ruokahalustaan.

Paluumatkalla autossa oli väsyneitä lapsia. Kuitenkin uusia kokemuksia rikkaampina, ja aiheesta on riittänyt juttua vielä jälkikäteenkin. Jospa joskus harkitsen vielä yöpymistäkin. Voisinhan tehdä sen iloksi lapselleni. Kestäisin silloin sen kylmyydenkin. Ehkä.

Mutta yksi asia on varma. Meillä on nyt tytär, joka on innosta piukeana siitä, että on saanut käydä ensi kertaa elämässään koululeirillä. Pienen tytön kasvaminen isommaksi, se on huikea juttu. Jos joskus haikeakin.