Kielipuoli esittäytyy

Varsin harvoin tulee nykyään ajateltua sitä tosiseikkaa, että asumme ulkomailla. Muutamassa viikossa muuton jälkeen ei enää edes kiinnitä suuremmin huomiota siihen, että kaikki ympäristössä on vieraalla kielellä. Sopeutumista on tietenkin helpottanut se, että kieli täällä on tuttua, ja kielitaito ollut valmiiksi kohtuullisen vahva. Näin ainakin olen luullut.

Olen siis yleensä pitänyt itseäni kielitaitoisena. Välillä paikallisten kanssa juttelu sujuu aivan mallikkaasti, toisinaan tuntuu, etten ymmärtänyt puheesta juuri mitään. Epäselvä puhuja tai huomion kiinnittyminen johonkin muuhun - ja sorry, I didn't understand. On kyllä lohdullista huomata, että kehitystä varmaankin joka tapauksessa koko ajan tapahtuu, koska en juuri nyt pysty muistamaan, milloin viimeksi jouduin pyytämään toistoa. Ja sulka omaan hattuun, kiitos :)

Oudompi ilmiö sen sijaan on se, että vaikka kotona puhumme lähes tyystin suomea, joudun toisinaan etsimään sopivaa suomen sanaa. Eksakti ihminen kun etsii vaistomaisesti sanavarastostaan sitä eksaktia ilmaisua, ja aina sitä ei niin helposti enää löydäkään. Nykyiseen suomen kielen sanavarastooni kuuluu siis kiinteästi ilmaisu 'ööö', joka paikkaa luovaa taukoa puheessa. Eteen tulee koko ajan enemmän asioita, joita oppii nimeämään paikallisella kielellä, ajattelematta edes sitä miten se suomeksi kääntyisi. Kaikki tuntevat driveinit, takeawayt ja pickupit, mutta mitä minä puhun, kun smalltalkaan? Ja millaiselle paikalle ajan, kun käytän ravintolan edessä olevaa curbside parkingia? Just think about it :)

Oi tuulen mä kuulen...

Pakollinen sää- / ilmastokatsaus. Kevättä odotellaan täälläkin, mutta helpolla ei talvi luovuta. Tämä on paikallisten mukaan erikoinen talvi: ensin se ei meinannut tullakaan (marraskuussa meillä oli vielä monta ihanaa, lempeän aurinkoista päivää) ja nyt se ei meinaa pois lähteäkään. Kyllä vain, kyllä niitä vilahduksia on jo koettu, mutta juuri kun antaa itsellensä luvan nauttia keväisestä auringonpaisteesta, ilmestyy ennustekartalle taas lumihiutaleita. Mitä, häh, mistä?

Olen oppinut, että tuulen suunnalla on suuren suuri merkitys. No, olen varmaan tosiasiassa oppinut jo koulussa joskus viime vuosituhannella, että tuulen suunnalla on merkitystä. Mutta tässä tarkoitan nyt konkreettisesti sitä, että jos meillä tuulee Floridan suunnasta, saamme lämpöaallon, ja sää voi muuttua aivan yllättävän lämpimäksi vuodenaikaan nähden. Mutta jos taas tuuli käy Kanadasta, ei kellään ole enää kivaa. Sieltä tulevat kylmät henkäykset, ja yhtäkkiä ymmärtää taas, että emme me missään etelässä asu. Tänä talvena on ollut monta kylmää päivää, jopa -20 celsiusta, ja kunnon puolen metrin lumipeitekin pysyi maassa ehkä kolmisen viikkoa yhteen menoon keskitalven aikaan.

Mitä tulee tuuleen ylipäätään, tuntuu, että täällä tuulee usein ja kovaa. Välillä on tuntunut, että joka toinen päivä on ollut vähintäänkin kohtuullisen tuulista. En osaa sanoa, onko tämä meidän kokemamme aika täällä ollut erityisen tuulista, mutta koskaan en muista Suomesta, että olisi tuullut kovaa näin useasti. Silläkin voi olla merkitystä, että tämä talo ei tunnu pitävän kovasta tuulesta - enkä sen koommin minäkään. Useammin kuin pari kertaa olen valvonut yöllä kuunnellen, että kaatuukohan makuuhuoneemme takana oleva puu talomme päälle jo tänä yönä. Ensin en edes ymmärtänyt, että se hakkaava ääni seinän takana keskellä yötä tulee siitä valtavasta puusta, joka kopistelee oksiaan päin seinää. Lähes kaikkeen onneksi tottuu. Mutta keskellä yötä joskus pistää raivostuttamaan, että kun kerran lapset antavat nukkua, niin miksi tuo säätila ei?

Sää voi täällä vaihdella todella nopeasti. Tämän päivän sää ei tarkoita sitä, että huomenna olisi todennäköisesti samanlaista. Ei todellakaan. Se voi olla aivan jotain muuta. Ärsyttävää on se, että juuri kun kaivelet esiin lapsille kevyempää ulkotaminetta, saatkin seuraavana päivänä etsiskellä taas niitä paksumpia. Ihmekös tuo sitten, että eteisen komero ja naulakot ovat aina aivan täynnä tavaraa. Ja siihen vielä bonuksena se, että jos jotain unohdat pienten kätösten ulottuville, niin on aivan varma, että kaikki tamineet on jossain vaiheessa levitetty ympäri eteistä. Joka on näinkin suureen taloon nähden aivan käsittämättömän pieni. Siinä tilassa kun pukee kolme lasta ja muutaman aikuisen, niin ei ihme, että hiki on jo ennen kuin ulos saakka on päässyt. Olen päätellyt, että amerikkalaiset eivät ilmeisestikään harrasta niin monenlaisia ulkovaatteita kuin me pohjoisesta tulleet. No, sen voi kyllä päätellä jokaisella kauppareissullakin, kun näkee vihmovassa viimassa T-paitaan pukeutuneita kansalaisia. Tai toppatakkiin ja shortseihin sonnustautuneita. Ihme porukkaa, sanon minä.

Terveisiä taaperokodista

Jokainen taaperotaloudessa asunut tietää, miten arkielämästä voi tehdä hankalaa. Me emme tienneet tästä asiasta yhtään mitään vielä silloin, kun esikoisemme oli taapero. Häneltä ei koskaan tarvinnut lukita yhtään kaappia eikä laatikkoa, tuskin edes piilottaa vaarallisia esineitä tai aineita. Ei hän koskaan penkonut sen suuremmin mitään luvattomia paikkoja talossa. Siinä vaiheessa, kun joskus niistä kiinnostui, ymmärsi jo niin paljon, että uskoi kieltämistä tai hyviä perusteluja. Käsittämätöntä, tiedän.

Niinpä saimme tutustua aivan uudenlaiseen elämäntyyliin, kun kaksosemme tulivat uteliaaseen taaperoikään. Tällä hetkellä meiltä tuskin löytyy keittiöstä yhtään säilytystilaa, johon pääsyä ei olisi jonkin verran tai hyvin paljon estelty. Yleensä hyvin paljon. Niin paljon, että päivittäin aikuista tympii sataan kertaan, kun mihinkään ei pääse kolkuttelematta lapsilukkoja tai venyttelemättä kuminauhavirityksiä. Tiskikoneeseen kannattaa sujauttaa likaiset astiat ennätysvauhtia, muutoin apukäsiä saattaa olla välissä ainakin neljä. Veitset ym. vaaralliset esineet pitää työntää niin kauas pöydänreunoilta tai niin paljon ylöspäin, että hädin tuskin itsekään ylettyy niihin varvistelematta. Muistin on oltava terävä kuin partaveitsi - ikinä et saa unohtaa mitään väärään paikkaan.

Toisinaan päädymme pohdiskelemaan, millaista elämä onkaan sitten, kun kaikkia noita esteitä ei enää tarvita. Kun joskus portaikkoa voi pitää vapaana turvaporteista? Mahdammekohan enää edes tottua niin helppoon elämään? Tällä hetkellä portaikon alempi portti on sellainen, että kätevämpää on hyppiä sen ylitse kuin viritellä se jokaisen kulkemisen jälkeen uudelleen paikalleen. Pysyvätpä vanhemmat vetreämpinä.

Toisaalta olemme jo niin tottuneita tähän ainaiseen virittelyyn, että myös illalla, kun lapset ovat jo käyneet nukkumaan, saattaa roskiskaapin kuminauha sujahtaa kuin automaattisesti takaisin paikalleen. Pistää hymyilyttämään, jos seikan sattuu itse vieläpä huomaamaan (luultavimmin ei edes huomaa). Ehkä viihdyttämmekin toisiamme sitten kiikkustuoli-iässä näillä kepposilla kuin vanhasta tottumuksesta? Muistitkos sulkea visusti eteisen komeron oven, ja kiinnittää kahvan tiukasti nauhalla toiseen kahvaan, muistitkos? Löysitkös kultaseni sakset tänään liiemmin etsiskelemättä? Yletyitkös kurkottamaan lääkepurkkisi komeron ylimmältä hyllyltä...?

Kontrolli kunniaan!

No, minähän olen kontrollifriikki. Koska olen sitä mieltä, että lasten vaatetuksen pitää olla väritykseltään sopusointuinen. Liinavaatteet pitää silittää, eihän niitä muuten sänkyyn voi laittaa. Sinisävyisen kylpyhuoneen käsisaippua ei ole sattumalta sinertävää. Käsin tiskatut aterimet pitää kuivata, ettei niihin jää valumajälkiä. Käytettyä talouspaperia ei jätetä pöydälle, vaan laitetaan roskiin. Aina. Ettäs tiedätte.

Noh, meidän poikamme, 1v 9kk, on hyvää vauhtia ottamassa minua kiinni. Tai on jo kenties ohittanut... Tätä pientä teräväpäistä miehenalkua nimittäin häiritsee suunnattomasti, jos jokin kaapinovi on jäänyt (hetkeksi) auki. Tai keittiön pöydälle on unohtunut (hetkeksi) muropaketti tai leipäpussi. Tai kahvinkeittimen pannu puuttuu paikaltaan, koska se on juuri tiskattu. Parasta on, että hän saattaa osoittaa leivänmuruja pöydän alla ja todeta niin painokkaasti kuin alle 2-vuotias ikinä osaa: ÄITI. (Taas olet unohtanut imuroida.) Päiväunille voi käydä, kun on tarkistanut, onko pesukoneessa tai kuivausrummussa käsiteltävää pyykkiä. Huhhuh, tämä poika se pitää kuulkaa äidin kuosissa! Jännityksellä voin vain odottaa, onko tämä pysyvä luonteenpiirre vai ikään liittyvä rutiinienrakastamisvaihe. Tämä piirre kun sekoittuu joka päivä orastavaan varhaisuhmaan näyttävine lattialle heittäytymisineen, on todellakin tungettava niitä jäitä omaan pipoonsa, että voi selvitä tilanteesta nauramalla.

Tämä pieni poika on myös äärettömän suloinen tapaus. Jokaisena päivänä hän tulee ja halaa, ja rutistaa muuten lujasti. Pitäkää varanne, 2010-luvun tytöt :)

Are they all yours?

Ehei, lainasin yhden, että näyttäisi haastavammalta. Eipä ole sellaista kauppareissua, ettemme saisi yhtään kommenttia lapsiamme koskien. Kun esikoinen vielä on pienikokoista sorttia, ei sekään ole mitenkään tavatonta, että heitä luullaan kolmosiksi. Tavallisimmin kommentoidaan tietysti sitä, miten ihastuttavia ja suloisia ja ihanaisia nuo lapset ovat, ja äiti tietysti yrittää maireasti hehkua mukana, olipa takana miten riiviömäinen päivä tahansa. Korva poimii tietysti aivan erityisesti kaikki ne ihmettelyt, kuinka äiti voikaan näyttää siltä, kuinka ei olisi koskaan synnyttänyt kolmea lasta, saatikka kaksosia. (Äiti tietää kyllä sen kuuluvan smalltalkiin, mutta menee jo sujuvasti virran mukana reilun puolen vuoden oleskelun jälkeen). Eihän sitä tarvitse tunnustaa, että onhan niitä keinoja nykyään. Kuten Lancomen concealer. Hipheihurraa!

'Sulla täytyy olla kädet täynnä töitä' - on varmaan se toiseksi yleisin kommentti. Juu, eihän tässä varsinaisesti löffäilemään ehdi. Kun ehtisi joskus vaikka huomaamaan, onko sitä väsynyt. Jos siis ehtisi istua niin pitkään sohvalla, että ehtisi huomata. Olen suunnitellut tämän niin, että teen sitten niitä kaikkia muita asioita vaikkapa muutaman vuoden päästä. Ehkä viiden, tai kymmenen. Tai, no joskus. Kirjahyllyssä on varmaankin sata kirjaa odottamassa eläkepäiviä. Jos joku perustaisi vaikkapa Facebook-ryhmän niille, jotka lukevat vain kirjojen takakansia, olisin epäilemättä heti mukana. Hmm, ei hassumpi idea...?

Paradoksaalistako?

Minä rakastan hiljaisuutta ja hyvää järjestystä, enkä missään nimessä pidä epämukavista siirtymävaiheista. Niinpä. Ja olen tällä hetkellä kolmen pienen lapsen kotiäiti, joka on viime kesänä pakannut miehensä kanssa kimpsunsa ja kampsunsa sekä ennen kaikkea pesueensa, ja kääntänyt suunnan kohti Ameriikan Yhdysvaltoja. Asunut yhteensä kuusi viikkoa minimaalisen omaisuuden kera (kuvitelkaa vain, miten kätevää se on kolmen pienen lapsukaisen kanssa) ja elänyt viikkotolkulla (varmaankin tosiasiassa kuukausitolkulla, mutta muisti taitaa vähän kaunistella asioita) mahdollisimman normaalia lapsiperhearkea muuttolaatikoiden keskellä. Kyllä, niitä oli yhteensä yli 400 yksikköä. Voi taivas sentään. Onneksi aika kultaa muistot.

Tämän blogin tyyli saattaa lähennellä jotain itseironian ja vapaan ajatusvirran yhdistelmää. Itselle (ja niille jatkuville, ihmeellisille arjen sattumuksille) nauraminen on parasta terapiaa jaksamisen kannalta. Kun kaikki meinaa mennä mäkeen samana päivänä ja yhtä aikaa, ei tämä pääkoppa jaksa kannatella kaikkia noita asioita muilla keinoin kuin nauramalla koko hullunmyllylle. Yleensä ei naurata, ei sitten yhtään. Kun keittiö on täynnä taaperoiden lennättämiä lautasia tai legopalikat lentävät kohti televisiota. Tai kaksoset taistelevat yhdestä säälittävästä kepistä / lumikököstä / roskasta ja saavat aikaan käsittämättömän metakan sekunnin murto-osassa. Mutta kun niistä sattumuksista alkaa päivän päätteeksi kirjoittaa, ei voi enää muuta kuin nauraa. Siitä syntyi tämä blogi. Toivottavasti tämä tulee hymyilyttämään vielä jotakuta satunnaista lukijaakin.