Minä rakastan hiljaisuutta ja hyvää järjestystä, enkä missään nimessä pidä epämukavista siirtymävaiheista. Niinpä. Ja olen tällä hetkellä kolmen pienen lapsen kotiäiti, joka on viime kesänä pakannut miehensä kanssa kimpsunsa ja kampsunsa sekä ennen kaikkea pesueensa, ja kääntänyt suunnan kohti Ameriikan Yhdysvaltoja. Asunut yhteensä kuusi viikkoa minimaalisen omaisuuden kera (kuvitelkaa vain, miten kätevää se on kolmen pienen lapsukaisen kanssa) ja elänyt viikkotolkulla (varmaankin tosiasiassa kuukausitolkulla, mutta muisti taitaa vähän kaunistella asioita) mahdollisimman normaalia lapsiperhearkea muuttolaatikoiden keskellä. Kyllä, niitä oli yhteensä yli 400 yksikköä. Voi taivas sentään. Onneksi aika kultaa muistot.
Tämän blogin tyyli saattaa lähennellä jotain itseironian ja vapaan ajatusvirran yhdistelmää. Itselle (ja niille jatkuville, ihmeellisille arjen sattumuksille) nauraminen on parasta terapiaa jaksamisen kannalta. Kun kaikki meinaa mennä mäkeen samana päivänä ja yhtä aikaa, ei tämä pääkoppa jaksa kannatella kaikkia noita asioita muilla keinoin kuin nauramalla koko hullunmyllylle. Yleensä ei naurata, ei sitten yhtään. Kun keittiö on täynnä taaperoiden lennättämiä lautasia tai legopalikat lentävät kohti televisiota. Tai kaksoset taistelevat yhdestä säälittävästä kepistä / lumikököstä / roskasta ja saavat aikaan käsittämättömän metakan sekunnin murto-osassa. Mutta kun niistä sattumuksista alkaa päivän päätteeksi kirjoittaa, ei voi enää muuta kuin nauraa. Siitä syntyi tämä blogi. Toivottavasti tämä tulee hymyilyttämään vielä jotakuta satunnaista lukijaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti