tiistai 16. toukokuuta 2017

Kesäkesäkesä!

Menin ja ostin yhden tomaatintaimen ja kaksi paprikantaimea. Olivat niin kutsuvasti tarjolla lasteni koulun edustalla, jossa koulun projektityöntekijä niitä niin iloisesti kauppasi. Tasarahalla sai monenkokoista taimea, lapset niitä olivat kasvattaneet ja sitten niitä myytiin koulun maatilaprojektin hyväksi. Ne olivat niin söpöjä, ja millä rakkaudella kasvatettuja? Ajatelkaa nyt. Menin siis ja ostin. Kannoin ylpeänä autoon ja sieltä omalle takapihalle. 



Mutta kun. Viherpeukaloa on tuskin ollenkaan. Olen aivan varmasti ollut väärässä jonossa silloin, kun niitä on jaettu. Tiedän minä, että vettä ne tarvitsevat ja aurinkoakin, mutta hei, minkä verran. Haloo, ihmiset, puutarhurit, onnistujat. Olen näissä oikeasti aika vähän huono. Onneksi on google.

Mutta kesä, sehän selittää nyt paljon! Vaihtelevien kevätsäiden jälkeen aurinko paistoi tänä aamuna kirkkaalta taivaalta, lämpötila näytti 16 celsiusta ja luvassa on yhä lämpenevää. On meillä lämmintä ollut monta kertaa jo tänä keväänä ja nurmikkokin on jo pariin kertaan leikattu, mutta kylmät tuulahdukset ovat palauttaneet armottomasti takaisin maan pinnalle monta kertaa. Saahan sitä nyt ollakin jotenkin sekaisin tästä lämmöstä - lapsetkin hämmentyvät, kun nyt muistutetaan taas kesähatuista ja aurinkorasvoista, kun juuri äskettäin kinattiin siitä, tarviiko ottaa vielä pipo ja hanskat mukaan, edes varmuuden vuoksi. 

"Huomenna on vielä lämpimämpää!" huikkaan lapsille. Äiti, voiko laittaa kesähameen? Äiti, voiko laittaa shortsit? Niitä pengotaan kaapeista vimmatulla vauhdilla, mutta totuus paljastuu pian. Äiti, tämä ei mahdu enää. Äiti, puristaa! Esikoinenkin, joka on ollut helppo vaatettaa maltillisen kasvuvauhdin vuoksi, näyttää omistavan tällä hetkellä yhdet ainoat caprileggingsit, jotka mahtuvat vielä päälle. Mutta ei meitä nyt mikään lannista, sillä kesä on täällä. 

Tässä kesähuumassa on myös helppo olla sitä mieltä, että kannattaa aina välillä kokeilla uusia juttuja. Nalle Puh sanoi, että siksi, että tietää paljonko niistä vanhoista tykkää, mutta minä uhmaan nallea ja sanon, että ehkä voi myös löytää elämäänsä jotain uutta? 

Kuka tietää, vaikka meillä kasvaisi tänä kesänä ihan omia tomaatteja ja paprikoita. (Tai sitten ei, mutta en minä sitä nyt sure.) Mutta mistäpä minä tiedän, jollen kokeile. Hohoi, kuuleeko viherpeukalo?

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

A special day

It's like the days usually are, and still it isn't. It's my ninth Mother's Day as a mother myself. It feels special every year, even though it's full of everyday things that you are so used to. For the last five years, we have spent Mother's Day with our family of five, celebrating together. We don't have the chance to celebrate with the grandparents as there is one whole ocean between us. Sometimes I think of that time when there wasn't Skype or anything. It seems so far away. 

But I have built my own new traditions for Mother's Day. My kids are attending the same school since 2014 and this is the third Mother's Day when we are participating in their tradition - selling, assembling and delivering Brunch Bags to over 1000 mothers in the area. I have taken part in the assembly of the bags three times now. It starts at 6am in the morning and the bags are ready for delivery by 8am.

So, this Sunday, I wake up at 5:15. In the quiet house I prepare a tiny little cup of coffee, take a bite of a pretzel, and sneak out of the house at 5:55. The morning is rainy and a bit chilly but the people are smiling. Everyone is smiling. I enter the gym and find myself a spot at the assembly line. This year it's the rolls. After someone else has put in a jar of jam, some brie cheese and two croissants, I stick in two rolls on top of them and give the bag forward to the next person in line. It works perfectly and it is fast. In less than 90 minutes, 1400 bags are ready. Every time, I get impressed by the number of the bags that will be donated to women in need. It's amazing, and it's important.

I get back home, I need to be back by 9am as my husband is leaving for a business trip this morning. Because of that, we celebrated a bit yesterday, with a cake and beautiful gifts. My husband needs to go soon so there is no time for celebrating more in the morning and afterwards, we skype to grandmothers with the kids. "Hyvää äitienpäivää!" they yell through Skype. They can still say it in Finnish which is comforting. In the last two years, their Finnish has changed a bit - it sounds a bit funny, I must say.

Even though Mother's Day is full of everyday things, it is special. Moms are special. Far and near. On both sides of the ocean.


From my son,

I look at my kids and think what they will be, what they will achieve - like every mother does, I believe. If they will change the world? Who knows.

I know something. They have changed my world.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Taikaa

Joskus on vähän ikävä. 

Olen aina kutsunut itseäni iltaihmiseksi, siinä mielessä siis, että päivä vähän kuin paranee vanhetessaan. Illalla ajatus juoksee paremmin kuin aamulla. Ehkä illan hiljaisuudessa on jonkinlaista taikaa? 

Kun olin nuorempi, tein usein kouluhommia iltaisin. Opiskeluaikana luin tentteihin puolenyön jälkeen, sillä huomasin, että omaksun asioita hyvin keskiyön hämäryydessä. Silloin, kun ikää oli kakskyt ja risat, oli varaa pitää unentarvetta pilkkanaan, sillä univelathan pystyi kyllä kuittaamaan myöhemminkin. 

Mutta eihän yhteiskunta aamu-unisten mukaan pyöri, vaan suurin piirtein päinvastoin. Niinpä me illanvirkut olemme pakotettuja aamuvirkkuja tai sitten "aamuvirkkuja". Me nousemme kyllä sängystä ylös silloin kun kukko kiekaisee, mutta unihiekat jäävät silmiin pyörimään pitkäksi aikaa. Minä nousen ylös juuri sopivasti ehtiäkseni huolehtimaan itseni ja jälkikasvun siihen kuntoon, että voimme lähteä talosta ulos - mutta en taatusti nouse yhtään liian aikaisin. Ei ole tarvetta ehtiä tekemään mitään ylimääräistä aamulla, tahmeaa se kuitenkin olisi.

Vaikka opiskeluun käytettävissä olevat aikaikkunat ovatkin kortilla, en aikatauluta niitä koskaan aamuihin, sillä tiedän kokeilemattakin, ettei ajatus lennä riittävän sukkelaan. Tehokkainta aikaa (niiden aikaikkunoiden puitteissa) ovat iltapäivät: lounaan jälkeen ja ennen kuin lapset tulevat koulusta kotiin. Seuraava hyvä hetki keskittymiseen löytyy iltayhdeksän jälkeen.



Mutta. Mitä tapahtuu iltakymmenen jälkeen, kun joskus silloin ennen ilta oli vasta alkamaisillaan siihen aikaan? Kaipaan sitä, että pystyn kirjoittamaan ja lukemaan vielä tuntikausia sen jälkeen, kun lapset ovat nukahtaneet.

Siinä iltahetkessä on varmasti taikaa. Sen tekee pimeys ja hiljaisuus ympärillä, se vähän kiusallinenkin tunne, että sen minkä nyt käytän, voi olla pois huomiselta, koska nukkuakin täytyisi. Olen pitkään selvinnyt hyvin seitsemän (jopa kuuden) tunnin yöunilla, jotka pitävät siis minut käynnissä päivällä. Mutta nykyään väsymys joskus vain tulee, se voi alkaa kiusata jo kymmeneltä tai viimeistään yhdeltätoista. En tiedä mitä kaikkia tahoja pitäisi kiittää, mutta en tiedä mitään nukahtamisvaikeuksista. Ehkä se on silkkaa hyvää tuuria, mutta se helpottaa arkea kummasti. 

Paitsi että se vie minulta sen hiljaisen illan taian.


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Ihmettelen, siis olen

Joskus en vain lakkaa ihmettelemästä.

Miten kolmesta pienestä ihmisestä voi lähteä niin paljon ääntä. Miten sekuntia aiemmin sopuisasti sujuneesta leikistä saa silmänräpäyksessä aikaan ilmiriidan. Miten housunpolvet saa parissa päivässä rikki. Miten ylipäätään kaiken sellaisenkin saa rikki, jonka en ole koskaan, ikinä, nähnyt olevan rikki. Miten viidessä minuutissa saa levitettyä tavaroita noin seitsemään huoneeseen. Miten suuren kynäpurkin ja piirustuspaperikasan kantaminen keittiön lattialle on helppo homma, mutta niiden palauttaminen paikalleen lähes mahdoton. Miten siitä voi riidellä joka päivä, kuka menee ensin pesulle, jos siis ei ole riidellyt siitä, kuka menee sinne viimeiseksi.

Kun mä mielestäni juuri imuroin, muistaakseni. Ja kun epäilen, ettei kuuloni luultavasti palaudu koskaan ennalleen, koska aivan korvani juuressa on huudettu niin moneen kertaan. Että siivoamisesta nähtäväksi jäävä hyöty on pienen, ohikiitävän hetken mittainen ja sisältä siisti auto on pelkkä pumpulinpehmeä päiväuni. 

Miten eilen herkkuna maistunut ruoka on seuraavana päivänä täysin ei-ei. Miten on mahdollista, että kun laittaa kouluun kumpparit ja toiset mukaan varalle, ei kotiin lähdettäessä ole yksiäkään sisältä(kään) kuivia kenkiä paluumatkaa varten. Miten hirvittävän määrän kenkiä joutuu ostamaan kolmen kasvuikäisen lapsen tarpeeseen paikassa, jossa vuodenaikoja on vieläpä neljän sijasta viisi*.

Positiivisestikin ihmettelen.
5-vuotias tyttäreni maalaa taitavasti.

Mutta paljon ymmärränkin, ja olen saanut oppia ymmärtämään näiden reilun kahdeksan vuoden aikana, jotka olen jo saanut olla äiti. Välillä ihmettelen, miten ihmeessä näistä saa kasvatettua sellaisia aikuisia, jotka pärjäävät maailmalla ja osaavat tehdä itselleen suotuisia valintoja. Mutta selviäähän siitä hommasta niin moni muukin, miksen minäkin sitten.

Niin, ja yhden asian ymmärrän vieläpä hyvin. Sen nimittäin, miksi siinä yhdessä sadussa äitikarhun puuro oli kylmää...

* Vermontissa puhutaan ns. viidennestä vuodenajasta. Se on talven ja kevään väliin sijoittuva mud season :)

torstai 4. toukokuuta 2017

Arkiminä

Katsos kun, sellaista elämä on.

Sanoinkos jo ainakin viisi kertaa, vieläkö selvemmin pitää sanoa, saisinko juoda tämän kahvin rauhassa loppuun, voisko tänään olla se aamu, kun kaikki sujuu helposti ja näppärästi? Keskity nyt vain siihen hammaspesuun ja sitten pitää hiukset harjata, mikähän hyrskynmyrsky täällä on muuten käynyt, ja onko tämä tässä joku joukkopaniikki vai mikä ihmeen huuto täällä on? Kato kun en voi muuttua mustikkajogurtiksi enkä taikoa paahtoleipää pöydälle, voitaisko nyt vain ottaa vähän rauhallisemmin. Jos yksi kerrallaan, eikä kaikki kolme yhteen ääneen, ei saa mitään selvää, kuka tässä pystyy keskittymään mihinkään. Ja nyt kaikki hetken aikaa ihan hiljaa, ihan hipihiljaa, kiitos, kuuleeko kukaan??

Kiva kun laulat, mutta tuo on nyt aika kovaa ja en muuten kuule muutenkaan yhtään mitään, kun telkkari on päällä ja joku pelaa tietokoneella. Ja ei, mua ei tällä hetkellä kiinnosta yhtään, kuka aloitti ja jos tuo huuto ei nyt lopu, lähtee nuo tavarat pois käytöstä niin kauaksi aikaa, että niillä osataan sovussa leikkiä. Ja voisinko mä nyt vaikka levätä tässä ihan hetken sillä tavalla, ettei kukaan hyppisi mun päällä tai roikkuisi sohvan reunalla. Ja mitenkäs meillä puhutaan, olenko mä opettanut puhumaan noin, kysyn vaan.




Mutta sitten.

Kyllä voin auttaa, kun olen tehnyt tämän homman loppuun. Jos odotat sen aikaa, kun olen tiskannut, niin luen sen kirjan. Kiitos, kun ajattelit siskoakin, nyt siskolla on selvästi parempi mieli, näetkö. Voit kyllä hakea itse sen maitopurkin jääkaapista ja kiitos, kun laitoit lautasen tiskikoneeseen. Kyllä voidaan mennä viikonloppuna jäätelökioskille, kun olette osanneet olla noin nätisti. Mitä halusit minulle näyttää, tulen kohta katsomaan. Kyllä luen varmasti iltasadut, kun olette käyneet ensin iltapesulla. Sammutan nyt valot, mutta tulen kohta katsomaan sinua uudelleen.

Arki on välillä niin sekaista. Joskus oikein pysähtyy kuuntelemaan itseään ja harmistuu, kun tajuaa, miten ikävältä - liian usein - kuulostaakaan. Kun joutuu tuottamaan jatkuvasti pettymyksiä, muistuttamaan liian monta kertaa, ohjeistamaan, opettamaan, kasvattamaan. Ja kasvamaan. Kasvamaan aikuisena niihin mittoihin, joista ei ennen tiennyt mitään. Katselee noita kolmea lastaan ja miettii, miten he ovat sellaisia kuin ovat ja miten niissä kaikesta huolimatta näkee niin paljon itseään, kun vähän syvemmälle asiaa päässään kaivertaa.

Arki on joskus rasittavaa, ja arkiminä myös. Mutta kun on asettanut oman rimansa itselle sopivalle korkeudelle, niin moni ongelma ratkeaa sittenkin oman asenteen avulla. Helpottaa kummasti. Ja taas jaksaa.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Hetkistä parhaat (ja ne muut)

Tunnistan selkeästi parhaita hetkiä - ja sitten niitä epämiellyttävämpiä. Vaikka aikuisopiskelijan jokseenkin koko elämä on varsin erilaista kuin muistan hämärästi joskus nuorena olleen, eivät tietyt asiat näköjään muutu.

Ihan kaikkein parasta lienee se tilanne, kun homma sujuu, tekstiä syntyy ja oheismateriaalikin kolahtaa muistiin tuota pikaa. Eteneminen asiassa on opiskelijan suurin vaivanpalkka. Siinä saattaa olla hetken verran jopa kovin tyytyväinen itseensä.

Mutta - nautin suuresti myös aloittamisesta! Nimenomaan siinä vaiheessa, kun saan suunnitella. Printtaan tehtävät ja käyn läpi kirjallisuusluettelon. Sen jälkeen alan palastella tehtäviä pieniin osiin siten, että niistä tulee yksittäisiä kokonaisuuksia: lue se ja se kirja, kirjoita kolmen sivun pohdinta, suunnittele romaanin aloitus, tutustu käsitteistöön. Asetan jokaiselle palaselle määräpäivän käyttämääni to do -sovellukseen. Poimin kirjallisuuslistalta tärkeimmät kirjat, printtaan pdf-tiedostoina tarjotut ja metsästän erityisen tärkeät suomalaisista verkkokaupoista. Suunnittelun jälkeen on hyvin aikaansaava olo - kun tehtävistä erottelee pieniä osia, on niihin myös helpompi tarttua. Jokaisen suoritetun osasen jälkeen sen voi kuitata tehdyksi. Ai että onkin mukava kilahdus!

Mutta sitten tulee tuska, aina jossain vaiheessa. Jokin tehtävä jää keskeneräiseksi liian moneksi päiväksi ja siihen tarttuminen uudelleen käy yhä tahmeammaksi. Silloin on vain jonain päivänä määrättävä itsensä aloittamaan uudelleen. Joskus homma lähtee sujumaan melkein heti, joskus se vaatii useamman käynnistelykerran. Olen huomannut omissa kirjoitusprojekteissani tietyn analogian: kun yksi nytkähtää liikkeelle, toinenkin alkaa sujua. Näitä blogikirjoituksiakin siis syntyy eniten niinä aikoina, kun opiskeluprojektitkin etenevät - vaikka voisi luulla asian olevan lähes päinvastoin. Oma kirjoittamiseni kuitenkin kulkee selvissä sykleissä - niissä on niin tehokkaita kuin takkuisia kausia.

Joskus valkoisen paperin (näytön) kammo vaatii
sijaistoimintoja.

Mutta sitten! Kun kurssin tehtävät ovat käytännössä valmiita, on pienen hengähdystauon paikka. Sen jälkeen kun olen kirjoittanut viimeisen lauseen, en yleensä ala oikolukea tekstiäni heti. Annan itseni levätä yleensä seuraavaan päivään saakka, jolloin otan kokonaisuuden käsittelyyn ja yritän lukea sen kuin ulkopuolinen ehkä lukisi. Korjaan kirjoitusvirheet, yritän löytää oikeat pilkunpaikat, tarkistan lähdeviitteet, sivunumerot ym. muotoseikat. Toisinaan päädyn muokkaamaan tekstin sisältöäkin, mutta useimmiten teen vain pieniä korjauksia. 

Pahin on vielä edessä. Sen jälkeen kun olen päättänyt päästää tekstistä irti, tallennan sen sopivaan muotoon, nimeän vaaditulla tavalla ja hivuttaudun päättäväisesti kohti virtuaalista Palauta tehtävä -laatikkoa. Miten houkutteleva se onkaan! Ja samalla niin pelottava. Äkkiä tiedosto menemään (ennen kuin ehdin katua), tallenna ja lähetä ja sinne meni. Ja huh.

(Ja sitten iskee vielä se puistattava jälkiajatus: meniköhän sinne varmasti oikea versio?)