tiistai 2. toukokuuta 2017

Hetkistä parhaat (ja ne muut)

Tunnistan selkeästi parhaita hetkiä - ja sitten niitä epämiellyttävämpiä. Vaikka aikuisopiskelijan jokseenkin koko elämä on varsin erilaista kuin muistan hämärästi joskus nuorena olleen, eivät tietyt asiat näköjään muutu.

Ihan kaikkein parasta lienee se tilanne, kun homma sujuu, tekstiä syntyy ja oheismateriaalikin kolahtaa muistiin tuota pikaa. Eteneminen asiassa on opiskelijan suurin vaivanpalkka. Siinä saattaa olla hetken verran jopa kovin tyytyväinen itseensä.

Mutta - nautin suuresti myös aloittamisesta! Nimenomaan siinä vaiheessa, kun saan suunnitella. Printtaan tehtävät ja käyn läpi kirjallisuusluettelon. Sen jälkeen alan palastella tehtäviä pieniin osiin siten, että niistä tulee yksittäisiä kokonaisuuksia: lue se ja se kirja, kirjoita kolmen sivun pohdinta, suunnittele romaanin aloitus, tutustu käsitteistöön. Asetan jokaiselle palaselle määräpäivän käyttämääni to do -sovellukseen. Poimin kirjallisuuslistalta tärkeimmät kirjat, printtaan pdf-tiedostoina tarjotut ja metsästän erityisen tärkeät suomalaisista verkkokaupoista. Suunnittelun jälkeen on hyvin aikaansaava olo - kun tehtävistä erottelee pieniä osia, on niihin myös helpompi tarttua. Jokaisen suoritetun osasen jälkeen sen voi kuitata tehdyksi. Ai että onkin mukava kilahdus!

Mutta sitten tulee tuska, aina jossain vaiheessa. Jokin tehtävä jää keskeneräiseksi liian moneksi päiväksi ja siihen tarttuminen uudelleen käy yhä tahmeammaksi. Silloin on vain jonain päivänä määrättävä itsensä aloittamaan uudelleen. Joskus homma lähtee sujumaan melkein heti, joskus se vaatii useamman käynnistelykerran. Olen huomannut omissa kirjoitusprojekteissani tietyn analogian: kun yksi nytkähtää liikkeelle, toinenkin alkaa sujua. Näitä blogikirjoituksiakin siis syntyy eniten niinä aikoina, kun opiskeluprojektitkin etenevät - vaikka voisi luulla asian olevan lähes päinvastoin. Oma kirjoittamiseni kuitenkin kulkee selvissä sykleissä - niissä on niin tehokkaita kuin takkuisia kausia.

Joskus valkoisen paperin (näytön) kammo vaatii
sijaistoimintoja.

Mutta sitten! Kun kurssin tehtävät ovat käytännössä valmiita, on pienen hengähdystauon paikka. Sen jälkeen kun olen kirjoittanut viimeisen lauseen, en yleensä ala oikolukea tekstiäni heti. Annan itseni levätä yleensä seuraavaan päivään saakka, jolloin otan kokonaisuuden käsittelyyn ja yritän lukea sen kuin ulkopuolinen ehkä lukisi. Korjaan kirjoitusvirheet, yritän löytää oikeat pilkunpaikat, tarkistan lähdeviitteet, sivunumerot ym. muotoseikat. Toisinaan päädyn muokkaamaan tekstin sisältöäkin, mutta useimmiten teen vain pieniä korjauksia. 

Pahin on vielä edessä. Sen jälkeen kun olen päättänyt päästää tekstistä irti, tallennan sen sopivaan muotoon, nimeän vaaditulla tavalla ja hivuttaudun päättäväisesti kohti virtuaalista Palauta tehtävä -laatikkoa. Miten houkutteleva se onkaan! Ja samalla niin pelottava. Äkkiä tiedosto menemään (ennen kuin ehdin katua), tallenna ja lähetä ja sinne meni. Ja huh.

(Ja sitten iskee vielä se puistattava jälkiajatus: meniköhän sinne varmasti oikea versio?)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti