Suklaasyöppö

Tavallinen tammikuinen maanantai. Poikkesin aamulla ruokakomerolle. Lattianrajassa on suuri metallinen kulho, siinä on lojunut muistoja halloweenin ajoilta. Tapana on ostaa karkkikeppostelijoille suuri lajitelma suklaakarkkeja ja laittaa ne tarjolle tuohon kulhoon. Ne ovat pieniä annospusseja, usein tulee sanottua poikkeajille, että ottakaa vaikka kaksi tai kolmekin. Kulhoon oli jäänyt ehkä kymmenkunta pussia ja muutama Snickers-patukka. Ne olivat niitä, jotka eivät ole koskaan olleet suuressa huudossa meillä, joten olivat unohtuneet kulhon pohjalle. Tuona maanantaina niissä oli kuitenkin jotain outoa.

Kummastelin niitä hetken aikaa. Otin kuvan ja lähetin miehelleni. Tiedätkö näistä jotain? Puhelin soi kohta. Vähän hämmästelevä, mutta naureskeleva aviomieheni toteaa, että hän kyllä laittaisi roskat roskiin. Tiedänhän minä sen. Eivätkä nuo ole kyllä hänenkään suurinta herkkua. Lapset?? Eivät mene ruokakaapille yleensä kysymättä. Ja onhan nuo vähän kummallisesti revitty auki. Pussit olivat kyllä ihan tyhjiä, vaikka niissä on muistaakseni noin kymmenen värikästä karkkia jokaisessa. Ja niitä oli kulhossa jäljellä ehkä kymmenen. Karkkeja on siis hävinnyt ehkä sata. Sata!

Siivous on kova. Kaikki nostetaan pois ruokakomerosta, käyn läpi jokaisen tuotteen. Viisi kassillista ruokaa menee roskiin, mikä tuntuu kauhealta määrältä, mutta nyt ollaan pakon edessä. Kaapissa on ollut joku, jonka kanssa minä en ruokatavaroitani aio jakaa. Kaikki aukinaiset pussit ja purnukat heitän pois, tuleepahan kerrankin siivottua kunnolla. Ainoa tuote, josta löydän jälkiä, on pikkusiskoltani joululahjaksi saamani piparkakkusuklaa. Siitä on puraistu kulma pois, suoraan käärepaperin lävitse. Pesuaineen tuoksu valtaa komeron, ja kerrankin saan hyllyt siihen järjestykseen, että sieltä löytää jotain. 

Mies tulee töistä kotiin, rautakaupan kautta. On käynyt hankkimassa valikoiman hiirenloukkuja ja kysyy, löytyykö meiltä peanut butteria. Pitävät kuulemma kovasti siitä. Löytyy. Loukkuja asetellaan komeroon ja viedään kellariin, joka melko varmasti on paikka, josta sisälle taloon on päästy.

Kun istun autoon seuraavan kerran, radiossa sattuu soimaan Bon Jovin Wanted dead or alive. Sehän sopii. Ihan ensin koko episodi ei naurattanut yhtään, mutta pian suhtaudun jo huumorilla. Tuntuu inhottavalta, että hiiri on telminyt komerossani ja pitänyt suklaabileitä kulhossani, mutta ei tämä sittenkään mitenkään yllättävää ole. Talot ovat harvoja, niissä on paljon kivoja koloja, joista joku voi piipahtaa sisään. Parempi, ettei ajattele asiaa sen enempää. Muistuu mieleen, kuinka naapuri kysäisi kesäjuhlissa, onko kellään ollut hiiriä. Heillä oli. Ei meillä kyllä, onneksi. Tai sitten mä en vaan tiennyt. Nyt tiedän.

Ja sitten tulee torstai. Kellarissa tarjolla ollut maapähkinävoi on johdattanut yhden tyypin ansaan. Kaikki muut loukut ovat pysyneet koskemattomina, joten toivon, että tämä on ainokainen tapaus. Hiirihän se. Suklaasyöppö.

Mä niiiiin tarvin.... kissan.