Mieli ja kieli

Joskus niitä vain tulee. Istut koneen ääressä ja naputat. Naputat ja naputat. Joskus kieli ei edes meinaa pysyä mielen perässä, vaikka tiedostat, että se on yksi perusedellytyksistä. Joskus olet vain niin innostunut, ettet voi keskeyttää. Annat sanojen pudota eteesi, ajatuksesi kulkee jo paljon pidemmällä kuin minne sormiesi tarjoama vauhti yltää.

Sanat ovat kauniita tai rumia, kuvaavia tai latteita, tunteikkaita tai naurettavia. Kaikenlaisia. Niiden on kuitenkin päästävä tasapainoon toistensa kanssa ja lomituttava toisiinsa, kuin suureksi hammasrataskoneistoksi, jotta ne muodostaisivat hyvän tarinan. Niiden on toimittava yhteen, mikään niistä ei saisi pudota kyydistä, ohjautua sellaiselle sivuraiteelle, josta ei ole paluuta takaisin. Niiden pitää muodostaa yhdessä jotain, mutta ne eivät tee sitä itsestään. Ne ovat kuin leivontaan tarvittavat ainekset ruokakomerossani. Niistä voi saada aikaan kakun, mutta eivät ne sitä itsekseen tee. Kirjoittamisen prosessissa tarvitaan kirjoittajan mieli, joka valitsee sanoja, sekoitteleekin niitä keskenään ja suorittaa monta vaihetta edetäkseen. Järjestelee ne oikealla tavalla. Lopputulos on hyvä, joskus peräti mainio, toisinaan aivan lässähtänyt. 

Kirjoittaja haluaa, että joku tykkää tekstistä, jota hän saa aikaan. Tai ainakin kiinnostuu siitä, saa siitä ehkä ajatuksia tai vaikka pienen seikkailun toisen ihmisen maailmaan. Kirjoittaja haluaa, että lukija huomaa, mitä hän tarkoittaa - mutta ei aina. Kirjoittajasta on kiva, jos hän onnistuu sanomaan jotain kiinnostavaa ja antamaan vinkin siitäkin, mitä ei sano. Toisinaan kirjoittaja haluaa haastaa lukijaan pohtimaan sitä, mitä ei tekstissä sanottukaan suoraan. Takuuta ei kuitenkaan yleisön reaktiosta ole. Takuun voi saada pesukoneelle, mutta ei sille, että ihmiset pitävät tarinastasi.

Iltalukemista

Silloin kun sanat asettuvat toistensa lomaan helposti, on luvattoman helppo uppoutua. Havahtua siihen, kun puhelimen herätys ilmoittaa, että on aika palata arkimaailmaan. Kotivaatteet täytyy vaihtaa nopeasti esiintymiskelpoisiin, hiuksia voi ehkä harjata hiukan tai sitten ei, jos ei ehdi. Napata auton avaimet tutusta laatikosta ja ajaa tuttuakin tutumpaa reittiä koululle. Heilauttaa tervehdys ohiajavalle tutulle ja vaihtaa satunnaiset kuulumiset, kun kävelee koulun toimiston ohitse. Kerätä lasten lokerikoista ulkoleikeissä kastuneet vaatteet kassiin ja kurkistaa koulun aulaan, näkisikö koululaisiaan. Hymyillä sille tutulle äidille, joka on tullut tänne samalla tavalla kuin itsekin, joka päivä. Vaihtaa muutama sana tutun kanssa, kuiskaten, ettei häiritse parhaillaan menossa olevaa iltapäiväpiiriä.

Mutta mieli prosessoi vielä. Yrittää sujauttaa sanoja ja hyviä ilmaisuja mielen sopukoihin, pitää ne tallessa siellä, kunnes ne ehtii pudotella myöhemmin näytölle. Kirjoittamisen prosessi ja arjen hetkessä eläminen käyvät vielä painia keskenään. 

Mutta miten minä sitä sanojen leikkiä mielessäni rakastankaan!

P.S. Haaveilen tulevani paremmaksi tarinankertojaksi. Siinä itseäni avustaakseni loin uuden, tarinallisemman, blogin lisukkeeksi tälle blogille. Löydät sen osoitteesta: http://pienitarinablogi.blogspot.com. Mikäli tykkäät kirjoitelmistani, käy toki kurkistamassa. Kiitos!

Laskukone

Täällä lapset aloittavat ns. esikoulun (kindergarten) yleensä 5-vuotiaina. Vaikka en suomalaisesta esikoulusta tiedäkään juuri mitään, minulla on käsitys, että kindergarten vastaa sitä monelta osin - koulupäivät ovat täällä tosin pidempiä. On paljon puhuttu aihe, onko 5-vuotias liian pieni vai sopivan ikäinen aloittamaan koulun. Itse kallistun siihen suuntaan, että kysymys on hyvin yksilöllinen, sillä lapset kypsyvät eri tahdissa. 

Meillä kaksoset aloittivat kindergartenin ollessaan n. 5 vuoden ja 3 kuukauden ikäisiä. He olivat luokkansa nuorimpia, mutta olimme arvioineet heidän olevan valmiita esiopetukseen. Kaikki lähti sujumaan hyvin ja olimme tyytyväisiä päätökseen. Aloittaminen 5-vuotiaina sopi heille erittäin hyvin, sillä he molemmat olivat vaiheessa, jolloin tiedonjano tuntui olevan suorastaan huutava.

Uusissa rutiineissa oli tietenkin opettelemista, mutta moni asia oli heille tuttua isosiskon ansiosta, joka oli auliisti kertonut, mitä kaikkea koulussa tehdään. Keskittyminen ja pelkästään paikallaan istuminen ei ole 5-vuotiaille useinkaan helppo homma, mutta toisaalta, ymmärrystä riittää. Kouluissa ja niiden opetusohjelmissa on eroja, mutta meidän koulussamme kindergartenilaisille (ja vielä ekaluokkalaisillekin) on varattu jokaiseen päivään myös vapaata aikaa, jolloin he saavat itse päättää, mitä tekevät (varsinaisten välituntien lisäksi, joita on kaksi, molemmat 30 minuutin mittaisia).

Pojallemme paikallaan istuminen on tuottanut välillä haasteita, edelleenkin, sillä 6-vuotias nyt on usein sellainen - monta rautaa tulessa yhtä aikaa. Kiinnostuksen kohteita tulee ja menee, kaverisuhteita luodaan ja luokkakavereiden tekemisiä seurataan suurella tarkkuudella. Poika harmistuu helposti, jos joutuu tekemään jotain, mitä ei ole aiemmin tehnyt tai kokee, ettei osaa tehdä. Opettaja on kuitenkin kärsivällinen. Hän on toistuvasti sanonut, ettei vielä ole löytänyt mitään, mitä poika ei osaisi, kunhan hänet saa yrittämään. Ja hän on saanut pitää poikaa luokassaan jo kohta kaksi vuotta.

On yksi aihe ylitse muiden: matematiikka. Poika rakastaa numeroita, laskutehtäviä ja matemaattisia ongelmia. Kun hän oli vasta aloittanut esikoulun, hän ratkaisi jokaisen laskutehtävän ongelmitta. Jo samana syksynä, 5-vuotiaana, hän kurkisteli ekaluokkalaisten selän takana, kun he opiskelivat matematiikkaa. Ja kuten 5-vuotiaan voimakkaalle itsetunnolle sopii - hän laski heidänkin tehtävänsä, ylpeänä tietenkin. Koululla käy sen entinen matematiikan opettaja pitämässä toisinaan ylimääräisiä matematiikan tunteja - hänen kauttaan kuulimme, että pojalla voi olla erityislahjoja matematiikassa.

Näistä kirjoista saa ravintoa vuosilukunälkään.

5-vuotiaana hänellä oli joskus tapana tulla herättämään minua viikonloppuaamuisin, varsin persoonallisella tavalla. Hän esitti yleensä ensimmäiseksi jonkin matemaattisen tehtävän, kuten paljonko on 535-60. Samana syksynä hän kiinnostui kellonajoista, nimenomaan digitaalisesti ilmaistusta muodosta - ja pystyi jo silloin laskemaan nopeasti, montako minuuttia on aikaa, ennen kuin kello on 4pm, jos se sillä hetkellä oli esimerkiksi 1:04pm. Tänä vuonna hän on kiinnostunut erityisesti vuosiluvuista ja kysyttyään, minkä ikäinen pappa on nyt, pystyi laskemaan saman tien, minä vuonna pappa on syntynyt. Kolmasluokkalaisemme selittäessä ylpeästi oppineensa juuri kertolaskua, ratkoo 6-vuotias poikamme nekin tehtävät, vaikkei ollut aiemmin kertolaskusta kuullutkaan.

Käsissämme on siis jännittävä tapaus. Tällä viikolla vanhemmille järjestetään taas keskusteluaikaa opettajien kanssa ja kuulemme lastemme edistymisestä koulussa sekä luonnollisesti muistakin lasten koulunkäyntiin liittyvistä asioista. Viime kerralla meinasin vetää kahvit väärään kurkkuun, kun luin raportista, että pojastamme on tullut luokan pelle. Naureskellen siirsin vastuun tästä miehelleni, koska minun poikanihan ei voi olla pelle siksi, että minä olisin - kun en ole ollenkaan. Mutta totta puhuen, ei kyllä miehenikään. Niin me sitten yhdessä hihittelimme sille, että miten meidän poikamme onkaan tällainen. Kaksoissisko osasi kyllä todistaa, että veljellään taitaa olla muurahaisia housuissaan, kun pitäisi istua paikallaan. "Tai sitten hamstereita", tuumi sisko.

Hetkittäin tuntuu, että pitää tähdentää pojalle, että koulussa pitää sitten käyttäytyä asiallisesti. Ihan koko ajan ei tarvitse olla äänessä, vaikka onkin hienoa, että osaa ilmaista mielipiteensä. Joskus tulee ehkä sekin hetki, että täytyy muistuttaa, että koulunkäynti täytyisi ottaa vakavasti. Mutta annan kuusivuotiaan olla kuusivuotias, varsinkin kun oppimisessa ei näytä olevan toistaiseksi haastepaikkoja.

Ehkäpä hänestä tulee matemaatikko. Tai sitten jotain ihan muuta. Kunpa olisi kristallipallo!

Tämä maisema

Kurkotan katseeni takapihaamme reunustavan aidan yli. Lumihuippuiset vuoret siintävät taivaanrannassa. Ne saavat minut rauhoittumaan. En halua kääntää katsettani muualle, vaan haluan antaa tuon kuvan piirtyä muistiini ikuisiksi ajoiksi. Vuorissa on mahtipohtisuutta, niissä on jyrkkyyttä, mutta samalla ne huokuvat minulle syvää rauhallisuutta.

Ajatus palaa melkein kuuden vuoden takaisiin aikoihin. Olimme saapuneet kesällä 2012 Vermontin vuorimaisemiin ja kaikki edessä oleva oli uutta. Jotkut lähtöämme seuranneet olivat sanoneet, että uuteen totutteleminen vie aikaa. Jotkut olivat jännittäneet puolestamme, miten elämämme asettuisi uomiinsa uudessa asuinmaassa. Joku oli maininnut kulttuurishokinkin, mutta se ei pelottanut minua lainkaan.

Vuorimaiseman kaapatessa minut syleilyynsä tiesin saapuneeni paikkaan, joka jäisi mieleeni. Uusi arki löytyi helposti. Tunsin toki kaipuuta Suomeen jääneitä läheisiä ihmisiä kohtaan, mutta varsinaista ikävää kotimaahan en tuntenut. Olin valmis uudenlaiseen elämään ja oloni oli rauhallinen. Ihmiset puhuvat joskus sielunmaisemastaan. Minä tiesin nyt löytäneeni sen vuorten keskeltä.

Joskus tunnen hassua syyllisyyttä siitä, että sielunmaisemani ei ole kotimaan liplattavissa järvissä, ei Lapin erämaassa eikä loppumattomien lakeuksien äärellä. Nautin toki Suomen kauniista luontomaisemista, mutta en tunne niihin samanlaista vetoa kuin jylhään vuorimaisemaan. Jokaisena päivänä, kun näen vuoret edessäni, en malta olla tuijottamatta. Ne vain ovat siellä, liikkumattomina, mutta kuinka ne kiehtovatkaan minua, päivä toisensa jälkeen.

Joskus juttelimme mieheni kanssa siitä, millainen maisema meille kummallekin on sellainen, jonka kaikkein mieluimmin ympärilleen valitsisi. Minä puhuin tietenkin vuorista, mieheni puhui enemmän kimmeltävistä järvistä. Täällä, meidän asuinseudullamme, meillä on molemmat. 

Elämä voi kuljettaa tilapäistä asujaa minne vain. Mutta minne ikinä se viekään, kukaan ei vie minulta sitä pois, että minä tallennan vuoret sydämeeni. 

Heipä hei, nor'easter

Hiljalleen alan vilkuilla sääennustetta. Suomalaisena tekisi mieli sanoa, ettei ennustettu lumimyräkkä paljon hetkauta, mutta vuodet täällä ovat opettaneet, että tietynlaisia vaikutuksia voi omaan elämäänkin olla. Konkreettisimmin niistä kohdalle osuu koulujen sulkeminen snow dayn vuoksi, jolloin muut kyseiselle päivälle ajoitetut suunnitelmat joutuvat uuteen syyniin. Jos arki normaalistikin vaatii oman aikatauluttamisensa, joutuu sitä noina päivinä tekemään vielä vähän enemmän, jos mies on työmatkailemassa. Kuten useimmiten, kuten tälläkin kertaa.

Meille Vermontiin osuvat lumimyrskyt ovat tyypillisesti nk. nor'eastereita. Niillä tarkoitetaan myrskymatalaa Yhdysvaltain itärannikon tuntumassa, jolloin tuuli on usein kylmää koillisesta pyyhkivää. Ihan välttämättä ne eivät tarkoita lumisadetta, mutta tavallisimmillaan kyllä. Niihin liittyy mahdollisesti kovaa tuulta, tulvaa rannikkoalueilla ja voimakasta merenkäyntiä. Ne alkavat kehittyä etelämpänä, tavallisesti Georgian ja New Jerseyn korkeudella ja keräävät voimaa matkalla koilliseen. Itärannikko on suotuisaa aluetta nor'eastereille, sillä talvikuukausina kylmää ilmaa tulee Kanadan suunnasta etelämmäksi. Lämpimämpi ilmamassa, jota Golf-virta nostattaa pohjoisemmaksi, kohtaa kylmemmän ilmamassan ja rähinä on valmis. Näitä ilmiöitä voi syntyä periaatteessa milloin vain, mutta tavallisimmillaan ne ovat syyskuun ja 
huhtikuun välillä.

Seuraan Weather Channelin talvimyrskyluokitusta, joka jaottelee varoitukset kolmeen luokkaan: winter storm watch, winter weather advisory ja winter storm warning. Meille eilen annettu watch on tänään näköjään muuttunut warningiksi. Lunta luvataan ehkä noin 5-8 tuumaa (n. 12-20 cm), joka kuulostaa kyllä koulujen sulkemiselta. Ennuste kertoo, että tiettyihin osiin Vermontia voi lunta olla odotettavissa enemmänkin, joten todellisuus voi olla vielä toisenlainenkin. Ei tämä kuitenkaan kovin paljolta omaan korvaan kuulosta, sillä täällä on näinä muutamina vuosina ehditty nähdä 50-70 cm lumipeitteitä yhden myräkän seurauksena. 

Bongasin kiinnostavan yksityiskohdan sitä koskien, milloin talvimyrskyvaroitus muuttuu oikeasti varoitukseksi eli luokituksen mukaiseksi warningiksi. Sillä on suuri merkitys, missä päin maata ollaan. Esimerkiksi Vermontin Burlingtonin lumiennusteen tulee olla n. 9 tuumaa varoituksen antamiseksi, kun taas Georgian Atlantaan riittää kaksi tuumaa samaa luokitusta varten. Asiaan vaikuttaa luonnollisesti mm. asukastiheys, ja sekin, miten "tottuneita" ihmisten katsotaan talvisäähän olevan. Nor'easterit saavat suurta huomiota (jopa Euroopassa!), sillä niillä on usein vaikutuksia itärannikon tuntumassa sijaitseviin suuriin metropoleihin, kuten New York, Philadelphia tai Washington D.C.

On siis aika ennakoida vähän. Tämä myrsky näkyy ulottuvan meille hiljalleen keskiviikon aikana ja olevan kovimmillaan torstaina. Tästä syystä suunnittelen viikko-ohjelmani niin, että poikkean ruokakauppaan keskiviikkona, kun lapsilla vielä todennäköisesti on normaali koulupäivä. Lumipäivinäkin kauppoihin täällä ilman muuta pääsee, mutta reissun tekeminen kolmen lapsen kanssa sakeassa lumisateessa, kun liikenne tökkii ja liukastelee, ei houkuta, mikäli helpompikin vaihtoehto on käytettävissä. Myrskyvaroitukset kehottavat aina varaamaan ruokaa kolmeksi päiväksi, mutta täällä en ole havainnut koskaan varsinaista hamstraamista leipähyllyillä. Itselleni riittää, että varaan ruokaa sen verran, että kauppaan ei tarvitse ainakaan ennen perjantaita poiketa uudelleen. 

Talvi ei siis vielä näytä antavan periksi, vaikka meillä onkin jo muutaman viikon ajan ollut välillä kivastikin kevättä ilmassa. Maaliskuun nor'eastereissa on myös se ns. hyvä puoli, että niiden tuoma lumi ei tyypillisesti pysy maassa montaa päivää. Sitä odotellessa.

Books, books, books

Pitkään odottelin sitä aikaa, että lapset alkavat oikeasti innostua lukemisesta itse. Meillä on luettu kirjoja aina, ja olen viimeisen yhdeksän vuoden aikana lukenut lapsilleni luultavasti tuhansia kertoja. Olen kuitenkin odottanut sitä aikaa, jolloin he osaavat itse lukea niin hyvin, että siihen on mahdollisuus syntyä luontainen kiinnostus. Olen toivonut, että he kaikki kiinnostuisivat lukemisesta.

Molemmat tyttäremme, 9- ja 6-vuotiaat, lukevat nykyään jo lastenromaaneja. Esikoisemme vaati innostuksen syntymiseen lukemisen tukiopetusta, jonka ansiosta hänen lukemisensa on lisääntynyt viimeisen puolen vuoden aikana huimasti. 6-vuotias tyttäremme oppi lukemaan 5,5-vuotiaana ja on edennyt hurjaa vauhtia - reilussa vuodessa hän on jo siirtynyt satasivuisiin lastenromaaneihin. Poikamme oppi lukemaan yhtä aikaa kaksoissiskonsa kanssa, mutta koska kiinnostuksensa on ollut siskoa vähäisempää, taito ei ole kehittynyt aivan samaa tahtia. Hän kykenee kyllä lukemaan lähes samantasoisesti kuin siskonsa, sillä erotuksella, että ei keskity ääntämään jokaista vierasta sanaa loppuun saakka, vaan etenee välillä arvaamalla. 

Olen hankkinut meille kotiin lapsia kiinnostavia kirjasarjoja (saamme esimerkiksi perin edullisesti tilattua kirjoja koulun yhteistilauksella eräästä kirjakerhosta, mikä on mitä mainion etu), mutta nyt talvilomaviikolla vein lapset pitkästä aikaa - muutaman kuukauden tauon jälkeen - kirjastoon. Jokainen heistä tutki hyllyjä innolla ja etsi omia suosikkejaan. Jokainen myös löysi niitä. Kotiin tultuamme he ryhmittyivät kuka millekin sohvalle kirjojensa pariin. Tuon hetken olisin halunnut ikuistaa: jokainen syventyneenä kirjaansa. Talossa vallitsi hetken ajan kuin mystinen hiljaisuus. Melkein piti tarkistella, ovatko he varmasti kaikki täällä.

Olen ihastellut paikallisten lasten lukemisinnostusta. Otanta toki on suhteellisen pieni, sillä tapaan lähinnä lasteni kanssa samaa koulua käyviä lapsia. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka luokkakaveri saattaa tulla kouluun joka päivä paksua pokkaria kantaen, jonka välissä vilahtelee kirjanmerkki. Kirjoja voi lukea ennen koulupäivän alkua, välitunneilla, vapaasti valittavan ohjelman aikaan tai erityisesti lukemiselle varattuna aikana. Naapurin poika on joskus tullut koululta minun kyydissäni kotiin ja tuolla muutaman minuutin matkalla hänkin ehtii jo kaivaa repustaan kirjan. Miksei älypuhelinta? Niitä ei täällä ole juurikaan alle 12-vuotiailla, koska sitä nuorempi lapsi ei yleensä tarvitse puhelinta sen perimmäisessä tarkoituksessa - eihän hän kulje ilman aikuisen seuraa. Mainittakoon, että tabletien ynnä muiden härpäkkeiden käyttämisessä näyttävät kyllä olevan aivan yhtä näppäriä kuin suomalaislapset. 

Summa summarum, olen todella tyytyväinen, että olen saanut tartutettua lapsiini lukemisinnostuksen, vaikkei se pelkästään minun ansiotani olekaan. Kirjat ovat aina kiehtoneet minua, vaikka en vuosiin ole ehtinyt lukea ollenkaan niin paljon kuin haluaisin. Aloitan kirjoja, mutta en ehdi jatkaa niitä, ennen kuin olen jo unohtanut, mitä kirjassa on aiemmin tapahtunut. Hypistelen kirjoja joka paikassa, luen niiden takakansia ja haaveilen niiden lukemisesta. En kykene kävelemään kirja-alennusmyynnin ohi tutkimatta sen valikoimaa. Bongaan jatkuvasti netistä kirjoja, joita haluaisin lukea. Ja sitten kun joskus ehdin lukea, en pystyisi jättämään kirjaa käsistäni.

Lähellämme on ison ketjun kirjakauppa, jossa on kaksi kerrosta täynnä kirjoja. Myös lehtiä, kirjallisuuteen liittyvää oheistavaraa, käytettyjen kirjojen osasto ja valtava alennuskirjanurkka. Pelejä ja palapelejä (jotka myös ovat "salainen" intohimoni), kalenteritavaraa ja ihania, kirjoittamiseen liittyviä pieniä esineitä. Ja vaikka mitä muuta. Olen jokseenkin varma, että tuo paikka olisi minulle mitä osuvin escape room -kokemus: minut voisi sujauttaa hyllyjen väliin ja antaa esimerkiksi tunnin aikaa selvitä ulos (rakennuksesta, jossa on monta exit-kyltein merkittyä uloskäyntiä). En luultavasti selviäisi tehtävästä!