Tämä maisema

Kurkotan katseeni takapihaamme reunustavan aidan yli. Lumihuippuiset vuoret siintävät taivaanrannassa. Ne saavat minut rauhoittumaan. En halua kääntää katsettani muualle, vaan haluan antaa tuon kuvan piirtyä muistiini ikuisiksi ajoiksi. Vuorissa on mahtipohtisuutta, niissä on jyrkkyyttä, mutta samalla ne huokuvat minulle syvää rauhallisuutta.

Ajatus palaa melkein kuuden vuoden takaisiin aikoihin. Olimme saapuneet kesällä 2012 Vermontin vuorimaisemiin ja kaikki edessä oleva oli uutta. Jotkut lähtöämme seuranneet olivat sanoneet, että uuteen totutteleminen vie aikaa. Jotkut olivat jännittäneet puolestamme, miten elämämme asettuisi uomiinsa uudessa asuinmaassa. Joku oli maininnut kulttuurishokinkin, mutta se ei pelottanut minua lainkaan.

Vuorimaiseman kaapatessa minut syleilyynsä tiesin saapuneeni paikkaan, joka jäisi mieleeni. Uusi arki löytyi helposti. Tunsin toki kaipuuta Suomeen jääneitä läheisiä ihmisiä kohtaan, mutta varsinaista ikävää kotimaahan en tuntenut. Olin valmis uudenlaiseen elämään ja oloni oli rauhallinen. Ihmiset puhuvat joskus sielunmaisemastaan. Minä tiesin nyt löytäneeni sen vuorten keskeltä.

Joskus tunnen hassua syyllisyyttä siitä, että sielunmaisemani ei ole kotimaan liplattavissa järvissä, ei Lapin erämaassa eikä loppumattomien lakeuksien äärellä. Nautin toki Suomen kauniista luontomaisemista, mutta en tunne niihin samanlaista vetoa kuin jylhään vuorimaisemaan. Jokaisena päivänä, kun näen vuoret edessäni, en malta olla tuijottamatta. Ne vain ovat siellä, liikkumattomina, mutta kuinka ne kiehtovatkaan minua, päivä toisensa jälkeen.

Joskus juttelimme mieheni kanssa siitä, millainen maisema meille kummallekin on sellainen, jonka kaikkein mieluimmin ympärilleen valitsisi. Minä puhuin tietenkin vuorista, mieheni puhui enemmän kimmeltävistä järvistä. Täällä, meidän asuinseudullamme, meillä on molemmat. 

Elämä voi kuljettaa tilapäistä asujaa minne vain. Mutta minne ikinä se viekään, kukaan ei vie minulta sitä pois, että minä tallennan vuoret sydämeeni.