Mieli ja kieli

Joskus niitä vain tulee. Istut koneen ääressä ja naputat. Naputat ja naputat. Joskus kieli ei edes meinaa pysyä mielen perässä, vaikka tiedostat, että se on yksi perusedellytyksistä. Joskus olet vain niin innostunut, ettet voi keskeyttää. Annat sanojen pudota eteesi, ajatuksesi kulkee jo paljon pidemmällä kuin minne sormiesi tarjoama vauhti yltää.

Sanat ovat kauniita tai rumia, kuvaavia tai latteita, tunteikkaita tai naurettavia. Kaikenlaisia. Niiden on kuitenkin päästävä tasapainoon toistensa kanssa ja lomituttava toisiinsa, kuin suureksi hammasrataskoneistoksi, jotta ne muodostaisivat hyvän tarinan. Niiden on toimittava yhteen, mikään niistä ei saisi pudota kyydistä, ohjautua sellaiselle sivuraiteelle, josta ei ole paluuta takaisin. Niiden pitää muodostaa yhdessä jotain, mutta ne eivät tee sitä itsestään. Ne ovat kuin leivontaan tarvittavat ainekset ruokakomerossani. Niistä voi saada aikaan kakun, mutta eivät ne sitä itsekseen tee. Kirjoittamisen prosessissa tarvitaan kirjoittajan mieli, joka valitsee sanoja, sekoitteleekin niitä keskenään ja suorittaa monta vaihetta edetäkseen. Järjestelee ne oikealla tavalla. Lopputulos on hyvä, joskus peräti mainio, toisinaan aivan lässähtänyt. 

Kirjoittaja haluaa, että joku tykkää tekstistä, jota hän saa aikaan. Tai ainakin kiinnostuu siitä, saa siitä ehkä ajatuksia tai vaikka pienen seikkailun toisen ihmisen maailmaan. Kirjoittaja haluaa, että lukija huomaa, mitä hän tarkoittaa - mutta ei aina. Kirjoittajasta on kiva, jos hän onnistuu sanomaan jotain kiinnostavaa ja antamaan vinkin siitäkin, mitä ei sano. Toisinaan kirjoittaja haluaa haastaa lukijaan pohtimaan sitä, mitä ei tekstissä sanottukaan suoraan. Takuuta ei kuitenkaan yleisön reaktiosta ole. Takuun voi saada pesukoneelle, mutta ei sille, että ihmiset pitävät tarinastasi.

Iltalukemista

Silloin kun sanat asettuvat toistensa lomaan helposti, on luvattoman helppo uppoutua. Havahtua siihen, kun puhelimen herätys ilmoittaa, että on aika palata arkimaailmaan. Kotivaatteet täytyy vaihtaa nopeasti esiintymiskelpoisiin, hiuksia voi ehkä harjata hiukan tai sitten ei, jos ei ehdi. Napata auton avaimet tutusta laatikosta ja ajaa tuttuakin tutumpaa reittiä koululle. Heilauttaa tervehdys ohiajavalle tutulle ja vaihtaa satunnaiset kuulumiset, kun kävelee koulun toimiston ohitse. Kerätä lasten lokerikoista ulkoleikeissä kastuneet vaatteet kassiin ja kurkistaa koulun aulaan, näkisikö koululaisiaan. Hymyillä sille tutulle äidille, joka on tullut tänne samalla tavalla kuin itsekin, joka päivä. Vaihtaa muutama sana tutun kanssa, kuiskaten, ettei häiritse parhaillaan menossa olevaa iltapäiväpiiriä.

Mutta mieli prosessoi vielä. Yrittää sujauttaa sanoja ja hyviä ilmaisuja mielen sopukoihin, pitää ne tallessa siellä, kunnes ne ehtii pudotella myöhemmin näytölle. Kirjoittamisen prosessi ja arjen hetkessä eläminen käyvät vielä painia keskenään. 

Mutta miten minä sitä sanojen leikkiä mielessäni rakastankaan!

P.S. Haaveilen tulevani paremmaksi tarinankertojaksi. Siinä itseäni avustaakseni loin uuden, tarinallisemman, blogin lisukkeeksi tälle blogille. Löydät sen osoitteesta: http://pienitarinablogi.blogspot.com. Mikäli tykkäät kirjoitelmistani, käy toki kurkistamassa. Kiitos!