Hajumuisti

Aivan ensimmäiseksi haju tunkeutuu nenään. Se on melko voimakas ja se tuntuu tutulta. Mieleen nousee muistoja kouluajoilta vuosikymmenten takaa, kun saapui voimistelusaliin, jota oli juuri käytetty. Sen lisäksi, että haju tuntuu ilmassa, se tuntuu tunkeutuneen myös jokaiseen liikuntavälineeseen. Muistan, kuinka hiki teki voimistelumatoista nihkeitä ja vähän inhottavia. 

Molemmat tyttäreni ovat innoissaan. Tämä on kolmas kerta, kun olemme tulleet voimistelun alkeiskurssille ja he tietävät jo, mitä odottaa. He odottavat hieman kärsimättömästi jumppatrikoissaan tunnin alkua. Halli on suuri ja korkea ja täynnä patjoja, rekkejä, telineitä, trampoliineja. Tytöt katselevat saliin päin tietäen että edellinen tunti loppuu kohta ja että sen jälkeen ohjaajat kutsuvat heidät saliin. He riisuvat kenkänsä ja takkinsa naulakoille ja varmistavat, että minulla on heidän vesipullonsa. Tutulta näyttäviä tyttöjä saapuu aulatilaan koko ajan, heitä on yhteensä melkein kaksikymmentä. Ohjaajia näyttää olevan töissä yhteensä kolme, heistä jokainen näyttää trimmaltulta, notkealta ja hyväryhtiseltä.

Vanhempia ja pieniä sisaruksia istuu pöytien ääressä penkeillä. Täällä on tarkoitus odottaa tunnin ajan, vaikka luultavasti lapsista isommat voisi ohjaajien vastuulle hetkeksi jättääkin. Kun tunti alkaa, istun penkille odottamaan. Tunti kuluu kyllä nopeasti, kun tarkkailee tapahtumia.

En koskaan pitänyt erityisesti koululiikunnasta. Se oli aikana, jolloin kannustustakin sai perin vähän, jos ei kuulunut hyvin pärjäävien vähemmistöön, joskus enemmistöön. Jokaisen piti suorittaa koulun opetusohjelmaan kuuluneita osioita ja osallistua kaikkeen. Innolla tai hampaat irvessä. Liikunnan iloa ei aina ollut helppo löytää. Kyllä se toisinaan löytyikin. Sellaiset lajit, joissa koki olevansa ihan hyvä, olivat liikuntatuntien piristys. Minä odotin aina koko vuoden ajan pesäpalloaikaa.

Olen huojentunut ja suunnattoman onnellinen siitä, että jokainen lapsista on löytänyt liikuntalajin, jonka parissa tällä hetkellä viihtyy. Tämän ikäisillä lapsilla innostukset tulevat ja menevät, mutta pidän tärkeänä sitä, että he liikkuvat joka tapauksessa. Pidän täällä siitä, että lapsia jaksetaan aina kannustaa. Vaikka he eivät osaisikaan täydellisesti, he saavat kehuja. Uskon, että se on yksi suuri syy siihen, että liikunnan ilo löytyy. 

Ajatukset harhailevat. Salissa soi rytmikäs musiikki ja jatkuvasti kuuluu tömähdyksiä, kun salissa juostaan, hypitään ja temppuillaan. Kirjoitan kännykällä viestejä, joita olen aikonut lähettää, tässä hetkessä siihen on juuri sopivasti aikaa. Kaivan laukkuni pohjalta pienen muistikirjan ja kynän - ne ovat siellä sitä varten, että voin kirjata ajatuksiani ylös, jos siltä tuntuu. Niistä ajatuksista syntyy joskus esimerkiksi blogiteksti.

Yhtäkkiä tunti on kulunut. Tytöt rientävät alas parvelta, jossa he ovat juuri hyppineet trampoliineilla yltäkylläisesti. Heistä jokainen läimäisee ylävitosen ohjaajille, jotka kuuluvat samalla kysyvän, mikä tänään oli kenenkin mielestä hauskinta. He - nuoret, notkeat ja hyväryhtiset - hymyilevät ja toivovat näkevänsä tytöt taas ensi viikolla.

Sujautan muistikirjan takaisin laukkuuni. Olen kirjoittanut siihen ensimmäiseksi, kuinka haju tuo mieleeni muistoja.