Teetä ja ystäviä

Arjen logistiikkajärjestelyiden lähtökohta on meillä se, että kaikki kolme lastamme tulevat aina mukaan, jos jonnekin on menoa. Arkipäivinä en voi koskaan suunnitella mitään ilman tätä oletusta, siitä pitää huolen mieheni työmatkakalenteri. Tämän syksyn myötä maanantai-iltapäiviimme on sujahtanut uusi rutiini, kun kuljetamme esikoistamme yksityistunnille naapurikaupunkiin. Sen puitteissa kaksosillemme ja minulle jää odotusaikaa noin kolme varttia - minkä täyttäminen järjestyi pienen pohtimisen jälkeen kerrassaan mainiosti.

Ajan omakotialueelle, jossa esikoisemme opettaja pitää kotitoimistoaan ja sieltä muutaman minuutin päässä sijaitsevaan pieneen liikekeskustaan. Lapset rynnivät autosta pois kovaa vauhtia, sillä he eivät halua hukata hetkeäkään. He löytävät heti kaverinsa - kaksi kiinalaista poikaa, joiden vanhemmat omistavat keskuksessa sijaitsevan pienen aasialaisravintolan. Astun sisälle ravintolaan ja näen poikien äidin tiskin takana, kuten aina. Hän tervehtii ystävällisesti hymyillen, kuten aina.

Olemme tutustuneet tähän perheeseen lastemme kautta. Perheen vanhempi poika kävi kahden vuoden ajan koulua samassa luokassa kaksostemme kanssa. He ystävystyivät heti ja ovat siitä lähtien olleet erottamattomat, kaikki kolme. Nyt leikkiin mukaan pääsee jo myös pojan pikkuveli ja maanantaisin he kaikki neljä leikkivät ravintolassa tai sen pihalla koko sen ajan, kun odottelemme esikoisemme tunnin loppumista.

Useimmiten tilaan vähän ruokaa mukaani. Uusi ystäväni sanoo, ettei tarvitse sen takia tilata, että tulemme käymään, mutta nauran hänelle, että tämä ruoka vain on sen verran houkuttelevaa, etten osaa sitä vastustaakaan. Hän kysyy, otanko tällä kertaa teetä, mutta alkaa jo kaataa sitä kannuun, ennen kuin ehdin kunnolla vastata. Hän kaataa minulle vihreää teetä, sillä tietää jo.

Suurimman osan arkeni keskusteluista käyn englanniksi paikallisten kanssa, mutta toisinaan on melkein virkistävää jutella toisen sellaisen kanssa, joka on tullut tänne muualta. Hän on asunut täällä jo yli kymmenen vuotta, mutta kiinalainen aksentti kuuluu puheessa. Toisinaan hän ei löydä kaikkein sopivinta sanaa kuvaamaan jotain asiaa, mutta selittää hymyillen ja toistaa varmuudeksi monta kertaa. Kun tapasimme ensi kerran, hän ei tiennyt Suomesta yhtään mitään. Nyt hän tietää jo paljon enemmän.

Joskus kyselen hassuja. Kuten vaikka siitä, valmistavatko he kotona koskaan mitään muuta ruokaa kuin kiinalaista. Hän nauraa - ei, ei! Tai kyllä, jos tarkkoja ollaan, kyllä he sandwichejä joskus tekevät. Mutta ei, ei hän periamerikkalaista ruokaa juuri syö, ei ole siihen tottunut, kun ei ole edes yrittänyt. 

Hän kyselee Suomesta kaikenlaista. Nyt kun hän on oppinut, missä se sijaitsee, se vaikuttaa pieneltä ja kiinnostavalta, eksoottiselta. Onko teitä tosiaan niin vähän, hän hämmästelee, kun kerron, kuinka monta suomen kielen taitajaa tässä maailmassa suurin piirtein on. En lainkaan ihmettele, että se ihmetyttää kiinalaista. Opin, että hänen kielensä on wu-kiina, miehensä taas on kotoisin alueelta, jossa puhutaan kantoninkiinaa. Mandariinikiina toki on ns. yleiskieli. Puhumme juhlapäivistä ja opin, kuinka he kuujuhlan aikaan valmistavat kuukakkua ja katselevat kuuta. Hän kysyy, mitä me juhlimme. Kerron, että joulua ja uuttavuotta aika paljon ja monia muitakin tietysti. Keskikesällä me valvomme yötöntä yötä, silloin meillä on paljon valoa. Katselemme, kuinka auringonvalo hiipuu vain vähän, palatakseen taas pian takaisin.

Oh, northern lights! hän huudahtaa ja kertoo juuri nähneensä niistä kuvia. Voi, ne olivat niin kauniita, näettekö te niitä usein? Naurahdan, että ei, ei todellakaan, kyllä ne aika harvinaisia ovat. Ok, ok, hän vastaa ja hymyilee taas, ja piipahtaa pian keittiöön. Kantaa ruskean, nätisti kiinni niitatun pussin minulle - ole hyvä, tässä on ruokanne. Nähdään taas ensi viikolla! 

Poimin lapset kyytiin leikkipihalta ja jatkamme matkaa. Lapsia vähän harmittaa, että aika kului niin nopeasti! Niin, oikeastaan aika mukavia nämä maanantait.