En ollut ajatellut asiaa niin. Uuteen maahan muuttaminen yli kuusi vuotta sitten, kauas niistä paljon puhutuista turvaverkoista, sellaiseen paikkaan, jossa ei valmiiksi tunne ketään. Että tuntuiko se yksinäiseltä, kun selvitteli kaiken itse oman perheen kesken eikä oikein tiennyt, keneltä olisi apua kysynyt, jos sellaista olisi tarvinnut. Tuntuiko se yksinäiseltä, kun jokainen vastaan tuleva ihminen oli sinulle uusi etkä voinut tavata niitä ystäviä, jotka olivat jääneet Suomeen ja jotka jatkoivat siellä omaa arkista elämäänsä, ilman, että sinä olisit kuulunut siihen.
Introvertti kuitenkin voi nähdä asian toisin, niin minäkin. Introverttinä ei välttämättä koe itseään lainkaan yksinäiseksi, vaikka viettäisikin paljon aikaa yksin. Yksin oleminen on introvertille akkujen lataamisaikaa.
Joku kysyi, miltä se tuntuu, kun sosiaalinen elämä on yhtäkkiä paljon rajallisempaa kuin aiemmin. En ollut kantanut siitä huolta. Sosiaalinen elämäni on osa elämääni, mutta siinä on monenlaisia muotoja. Ei määrä ratkaise, sen sijaan laatu. Jos ei voi nähdä, voi kirjoittaa. Pidän elämässäni kiinni ihmisistä, jotka ovat minulle tärkeitä. Voi olla, että yhteydenpidossa on pitkä tauko, mutta ei se häiritse minua. Voin palata minulle tärkeän ihmisen seuraan pitkän ajan kuluttua, mutta tuntea edelleen saman yhteyden kuin aiemmin. Voin nauttia sillä hetkellä kovasti siitä, että yhteys on olemassa. Sen jälkeen palaan taas elämään elämääni, ja joskus tapaan jonkun ihmisen uudelleen vasta pitkän, pitkän ajan jälkeen. Ei tauko kuitenkaan ole katkaissut mitään, jos side on ollut tarpeeksi vahva. Jos se ei ole ollut vahva, huomaan sen kyllä.
Yksin ollessani ajattelen paljon. Ajattelen arkisia asioita ja niiden sujumista. Ajattelen maailman menoa ja yritän ymmärtää sitä tiedonjanossani. Joskus ajattelen sitä, kuinka ajatukset virtaavat eteenpäin, kun antaa niiden rauhassa sen tehdä. Niinä hetkinä syntyy usein aihioita kirjoituksiani varten. Joskus kirjoitan niitä ylös, jotta en unohtaisi. Joskus jokin ajatus on niin hyvä, ettei sen voi antaa hukkua arkisten pyykkivuorten uumeniin.
Olen miettinyt, tuntisiko joku toinen itsensä yksinäiseksi, jos olisi lähtenyt seikkailulle uuteen maahan kauas turvaverkoista. Tai kauas ystävistä ja tuttavista, luomaan uutta verkostoa ympärilleen. Tuskastuisiko siihen, että aikuisiällä ystävyydet eivät aina synny tuosta vain vaan vaativat usein vähän enemmän. Joskus on ylitettävä kynnys, vaikka introvertti luonne jarruttelisi. Joskus voi keksiä tikusta asiaa. Joskus voi vain antaa asioiden tapahtua tai olla tapahtumatta.
Se, että tunnemmeko itsemme yksinäiseksi, on meissä sisällämme. Toinen tuntee, toinen ei. Onni voi olla siinä, että on useita tärkeitä ihmisiä ympärillä, lähellä, koskettamassa omaa elämää. Onni voi olla myös siinä, että tie on joskus hiljainen eikä vastaantulijoita juuri ole. Onni ehkä piileskeleekin sen lomassa, miten siihen kaikkeen suhtautuu.
Kunpa minulla olisi taito! Taito huomata yksinäinen ja tehdä hänen päivästään parempi. Meidän jokaisen ympärillä on yksinäisiä - heitä, jotka eivät haluaisi olla yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti