Sama matka

Perjantai, 20. tammikuuta vuonna 2017

Rakas päiväkirja,

kirjoitan sinulle tänään, sillä toisinaan tuiki tavalliset päivät ovat perin erikoisia. Tai että erikoiset päivät ovat myös tuiki tavallisia, miten vaan.

Tänä aamuna vein lapset kouluun, kuten jokaisena arkiaamuna. Liikennettä oli melko vähän, pikkuisen Vermontin ruuhkat kun eivät ole suuren suuria kiireisimpinäkään aikoina. Sää oli pilvinen ja harmaa, tammikuiseksi päiväksi melko leuto. Vihreät vuoret siinsivät horisontissa yhtä jylhinä kuin aina.

Palasin kotiin imuroimaan. Olin suunnitellut niin, sillä tämä aamupäivä oli siihen puuhaan jokseenkin joutilas. Enhän minä siivoamisesta pidä, mutta siististä kodista kyllä. Järjestelin samalla tavaroita alakerrassa, se tuntui sopivalta puuhalta imuroinnin oheen. Tavallista, arkista, silmää miellyttävää tulosta.

Aamupäivä kului hieman huomaamatta siinä puuhastellessa. Vilkuilin välillä sosiaalista mediaa, mutta en viihtynyt sen parissa, vaan palasin uudelleen järjestelemään tavaroita. Uutissivustot olivat täyttyneet yhdestä ja samasta aiheesta ja päivittyivät hurjaa vauhtia. Luin sieltä täältä jotain, mutta enempää ei huvittanut. Noin puolenpäivän aikoihin, hieman ennen h-hetkeä, huomasin, kuinka paikallinen ystäväni päivitti profiilikuvakseen strutsin, joka on kaivanut päänsä hiekkaan. Oli helppo samaistua.

Illalla peittelin viisivuotiasta poikaani sänkyyn, kuten jokaisena päivänä, niin tuiki tavallisena kuin erilaisenakin. Pojalla oli asiaa. Lapsilla on usein asiaa juuri silloin, kun on aika ryhtyä nukkumaan. Kuuntelin, sillä olen päättänyt kuunnella lasteni asioita aina, kun minulla on siihen aikaa ja mahdollisuus. Poikani katseli huoneensa seinällä roikkuvaa Pohjois-Amerikan kuvaa. - Äiti, kun Amerikassa on niin paljon niitä states. - Niin, osavaltioita. - Äiti, miksei voisi olla vain yksi, suuri United States of America, niin ei tarvisi muistaa niiden kaikkien statesien nimiä. Olisi paljon helpompaa. - No, niitä on tosiaan aika paljon. Mutta kyllä tämä kuitenkin on yksi suuri United States of America. Yhdysvallat. 

Tänään en kuitenkaan keskustellut poikani kanssa siitä, kuinka tämä suuri Amerikka ei ole yhtä ja samaa vaan kaikenlaista erilaista yhdessä. Tai kuinka ihmiset ovat erilaisia tai eri mieltä asioista. Kuinka jakaantuneita mielipiteet voivat olla ja kuinka ihmisten silti toivoisi pystyvän elämään sovussa toistensa kanssa. 

Kirjoitan tämän sinulle, rakas päiväkirja, juuri tänään, sillä haluan muistaa myöhemmin, mitä ajattelin tänään. Että vaikka tämä päivä ei ollut mitenkään tavallinen, niin se oli sitä silti arkisella tavalla. Ja vaikka en haluaisi edes muistaa, tulen muistamaan sen, että en halunnut tällaista päivää tulevan. Mutta tänäänkin, uskon ihmisyyteen. 

Sosiaalisessa mediassa näkyy kuvan Vapaudenpatsaasta, joka on peittänyt kasvonsa käsillään. Ystäväni kommentoi, että tekisi mieli pysyä pää hiekassa seuraavat neljä vuotta. Näillä mennään.

Muistiinpanojen aika

Tehkää muistiinpanoja.

Palasin mielessäni hetkeksi viime joulukuun loppupuolen tunnelmiin. Osallistuin lasteni koulun nk. päätösjuhlaan, jonka loppupuolella opettajat jakavat jokaiselle oppilaalleen pienet lahjat. Ele on symbolinen, ja sen tarkoitus on palkita lapset syksyn suorituksista. Lahja on jotain pientä, mutta se on usein valittu sen mukaan, mihin juuri nämä lapset ovat osoittaneet mielenkiintoa. Seurasin seremoniaa ja kun neljä- ja viidesluokkalaisten opettaja pääsi lahjomaan oppilaitaan, jäin kuuntelemaan vielä vähän tarkemmin.

"Annan teille lahjaksi muistikirjat. Elätte nuoruuttanne sellaisena aikana, että siitä on syytä pitää kirjaa. Remember to take notes, my friends."

Suoritan tällä hetkellä kirjoittamisen opintoihin liittyvää kurssia, jonka yhtenä tehtävänä on tarkoitus tarkastella omaa päiväkirjakirjoittamistaan. Oma päiväkirjani on tämä ja tässä, sillä blogi riittää minulle tällä hetkellä muistiinpanojen tekemiseen omasta elämästäni. Sen lisäksi, että minusta on kivaa kirjoittaa teille, blogiyleisölleni, kirjoitan edelleen samalla myös paljolti itselleni. Toisinaan palaan teksteihini myöhemmin ja muistelen, miltä minusta on tuntunut, kun olen kirjoittanut jotain. Miksi olen kirjoittanut jotain. Miten olen kirjoittanut. Mitä olen halunnut sanoa ja mitä tallentaa, kun en kuitenkaan muuten myöhemmin välttämättä enää muistaisi. Blogista on tullut minulle hyvin rakas. Se on kuin hyvä ystävä.

Tammikuu on tullut. Mitä marraskuussa tässä maassa tapahtui, on tulossa todeksi nyt. Mitä se tullesssaan tuo, emme tiedä. Emme oikeasti tiedä. Mediasta voi lukea, kuinka kaksi suuren maailman johtajaa (toinen tuleva) puhuu aivan vääristä asioista. Välillä pohtii sitäkin, onkohan tällä tulevalla muutoksella vaikutusta minun elämääni, olenhan ulkomaalainen tässä maassa. Mietin myös, mitä tavallinen vermontilainen tällä hetkellä miettii. Onko turtunut ajatukseen siitä, että näin vain kävi. Miettiikö, miten tämä tulee vaikuttamaan omaan elämäänsä. Jokaisen arki kuitenkin jatkuu ja soljuu eteenpäin. Sosiaalisessa mediassa näen, kuinka ihmiset kannattavat This is not my America -liikehdintää.

Minäkin, luultavasti, toimin kuten tuo opettaja kymmenvuotiaita oppilaitaan ohjeisti - I'm taking notes. Elämmehän sellaisia aikoja.

Vermontissa yhteensä 55,72% äänestäneistä antoi 8.11.2016 äänensä parille Clinton - Kaine. 29,76% annetuista äänistä meni parille Trump - Pence. (Lähde: vtelectionresults.sec.state.vt.us/Index.html#/federal)

Eksperimenttejä

Kylpyhuoneen hyllyllä on muovinen rasia. Sen sisällä näkyy olevan vettä, joka on värjääntynyt oranssiksi (syystä jota en tiedä). Vedessä lilluu jotain pientä vaaleanvihreää, se on luultavasti pom-pom eli pehmeä askartelupallo. Kaiken kruunaa kuitenkin kellertävä dinosaurus, joka seisoo vedessä kaulaansa myöten. Hmm. Rasian vieressä on kaksi muovipulloa, joissa on vähän vettä ja muutama muovinen pilli. Hengitän syvään, pidän itseni kurissa. Olkoon siinä tämän illan.

- Äiti, teen eksperimenttiä! Kahdeksanvuotiaani on lainannut sanan englannista, tuskin tietää sille edes suomenkielistä vastinetta. - Äiti, tähän täytyy laittaa vettä, voinko? - Okei. Mutta kylppärissä sitten. Varovasti, ettei kaadu mihinkään. Jooko? - Tämän täytyy olla tässä huomiseen saakka. Lupaan, että se voi olla kylppärissä huomiseen. Enhän henno olla (aina) ilonpilaaja.

Jotenkin näin oli keskustelu mennyt ja eksperimentin seurauksena tuijottelin sitä kellertävää dinosaurusta, joka oli joutunut (syystä jota en tiedä) perin syvälle tuohon oranssiin, sameaan veteen. Onneksi se luultavasti on sen verran kestävää tekoa, että selviää eksperimentistä vaurioitta. Tai menettämättä väriään. 

Näinä samoina päivinä olen tehnyt kokeita itsekin. Olen (tahdosta riippumattomista syistä) testannut, voiko jo pari päivää otsalohkossa jumputtanut migreenipäänsäryn aihe hävitä sille tielleen aiheuttamatta varsinaista kohtausta. Olen ottanut maltillisesti päänsärkylääkettä, vaikka migreeniä kehotetaankin taltuttamaan riittävän suurella annoksella. Olen yrittänyt olla syömättä liikaa juustoa (hyvin vaikeaa) ja juomatta punaviiniä (helppoa, etenkin siksi, että viikonlopulta jäänyt pullonpohjallinen ei osoittautunut uudeksi suosikikseni). Olen myös yrittänyt pitää kahvin juomisen minimissä (helppoa, sillä olen harjoitellut tätä jo aiemmin). Kokeiluni tuloksena sain kuin sainkin todeta, että sen sijaan, että olisin saanut osakseni päässä rummuttavan jumbopäänsäryn, sainkin vain nelisen päivää pientä jumputusta ja yleisen pöhnäisen olon, mutta niitä voi pitää tässä tapauksessa ehdottomasti komeana erävoittona. 

Mutta. Dinosauruseksperimentin jälkeisenä aamuna tyttäreni kiiruhtaa kylpyhuoneeseen. - Nyt se on valmis! Nyt pitää kaataa vesi pois. - Varovasti sitten, jooko? huutelen keittiöstä. - Varo, ettet kaada sitä päällesi. Ja jos jotain kaatuu lattialle, siivoatko sitten pois, kiitos. - Joo, joo! kuuluu kylppäristä. Ja kohta: - Oho! Hupsista! Kuulen siivoamisen ääntä. - Äiti, pitää käydä vaihtamassa paita. Laitan tämän pyykkikoriin. Tyttö näyttää märkiä hihojaan. En ehdi kysyä, millainen tulos eksperimentistä tuli. Dinosaurus löytyy kuitenkin myöhemmin hyvävointisena olohuoneesta, joten luultavasti kaikki on mennyt sittenkin ihan hyvin. 

Tämän viikon kokeet ovat siis olleet varsin onnistuneita, joten olemme tyytyväisiä tuloksiin. Seuraavalla kerralla voin yrittää selvittää sitä, onko mahdollista pysyä viilipyttynä silloinkin kun lause "Kohta lähdetään, nyt pukemaan!" ymmärretään joko siten, että a) leikkiä jatketaan edelleen, b) juostaan yläkertaan hakemaan jotain, c) aloitetaan uusi askarteluprojekti tai d) käynnistetään kina sisarusten kesken. Voin myös aloittaa mielikuvaharjoittelun siitä, kuinka pahvilaatikossa voi nähdä aivan selvästi pehmolelun uuden sängyn, jäätelökioskin tiskin tai poniteatterin, eikä pelkästään kierrätykseen litistettävää materiaalia. 

Jatkamme siis harjoituksia. Ensi kertaan!

Rutiini

Pimeys rauhoittaa. Hiljaisessa talossa kuulen vain tuulen, joka natisuttaa ikkunoita. Kupissa on vielä vähän jasmiiniteetä jäljellä. Viisitoista vuotta, ainakin, olen juonut lähes joka ilta kupin vihreää teetä. Nautin, kun tunnen sen lämmittävän. Kaasutakka näyttää kauniilta ja lämmittää taloa kylmässä talviyössä.

Sammutan valot ja tarkistan vielä, että kaikki ovet ovat lukossa. Ulkona on hiljaista, kadulla ei liiku ketään. Kelmeä katuvalo tien toisella puolella tarjoaa valonpilkahduksen pimeään, lumettomaan talviyöhön. Lattia natisee tietyissä kohdissa jalkojen alla. Päivisin en kiinnitä siihen huomiota, mutta iltaisin ääni tuntuu yllättävän voimakkaalta.  

Yläkerrassa on hiljaista, kaikki muut nukkuvat jo. Lapset ovat hiljentyneet sängyissänsä paria tuntia aiemmin. Nousen portaita hiljaa, jotta en herättäisi ketään. Lasten katkeamaton uni melkein jokaisena yönä on kuin lahja, joka meille on suotu.

Joskus pysähdyn vain katselemaan, sillä hetkessä on kuin taikaa. Yö on vasta edessä ja vasta sen jälkeen tulee uusi aamu, jolloin arkipäivän vilinä taas alkaa. Mieleen muistuu ajatus siitä, että on meitä muitakin. Luin siitä aivan äskettäin. Keskosten äideistä, joista monella on sama rutiini.

Hiivin lastenhuoneeseen. Katselen lastani. Kuuntelen. Joku toinen katsoisi ja varmistaisi ehkä, että peitto on hyvin lapsen päällä.

Hengittää. Hengitän.

Sivumennen sanoen

Sivumennen sanoen, yritäpäs kirjoittaa paria viiden sivun esseetä, kun lapset ovat joululomalla. Ja kun ethän sinä niitä tuosta vain näytölle taio, aihekin vaatii etukäteistiedon hankintaa, jäsentelyä ja ymmärtämistäkin. 

Sivumennen sanoen, yritäpäs lukea nipullinen parinkymmenen sivun artikkeleita tuoksi etukäteistiedoksi, kun lapset temmeltävät kotosalla ja jouluruokapöytäkin odottaa suunnittelua, kattamista ja valmistelua. 

Sivumennen sanoen, lukeakin voit ehtiä, pätkissä ja illan hämärissä huonoilla silmillä, mutta yritäpäs sisäistää lukemasi. Jäsentää ja järjestellä, ymmärtää ja kerätä vielä omia ajatuksia asioista muistiinpanoiksi, sillä ethän niitä muuten kuitenkaan seuraavana päivänä muista.

Sivumennen sanoen, yritäpäs pitää edellisiltana illan hämärissä väsyneillä silmillä lukemasi mielessä ynnä ne ajatukset, jotka sinä lukemastasi sait ja ylöskin kirjasit, muttet enää seuraavana päivänä muistanutkaan, miksi. 

Sivumennen sanoen, yritäpäs olla joulumielellä ja huoletonna, kun muistat, että sait juuri ja juuri aikaan kaksi sivua esseeseesi, kun niitä piti olla viisi, ja sitä paitsi nekin neljä päivää myöhemmin kuin itse asettamasi deadline olisi määrittänyt. 

Sivumennen sanoen, kaunokirjallinen journalismi, fiktiiviset kerrontatekniikat ja ihmisen todellisuuskäsitys eivät ole niitä aiheita, jotka joululomalla aktiivisesti mielessä pyörisivät, vaikka kiinnostaviakin ovat. Ovat vain joutuneet kilpailemaan niin monen muun seikan kanssa, kuten lasten joululomailun, jouluvieraiden, ylensyömisen, ilotulitusten ja uudenvuodenskumpan kanssa, noin niin kuin esimerkiksi. Että jos jäivät toiseksi, niin hyvästä syystä.

Mutta en luovuta. Kun en luovuta. 

Sivumennen sanoen. (Ja tähän hymiö. Positiivinen.)

Aina

Parisuhdeharmoniaa

Laskeskelin joskus, että mieheni työn luonteen vuoksi olemme näiden yhteisten vuosien (reilun kymmenen) aikana olleet erossa useamman vuoden ajan. En muista tarkempia määriä, mutta noin sadanviidenkymmenen vuosittaisen matkapäivän saldo aiheuttaa väistämättäkin sen, ettei yhdessä nyhjäämiseen ehdi ainakaan kyllästyä. Olemme pyrkineet pysymään siinä periaatepäätöksessä, ettei yhteistä aikaa kannata tuhlata ainakaan turhanpäiväiseen kinasteluun.

Voisihan sitä naputtaa siitä, jos käytetyt vaatekappaleet eivät päätyneetkään heti pyykkikoriin tai että jääkaappi on kauppareissun jälkeen täytetty jotenkin ihan eri tavalla. Toinen osaa purkaa laukkunsa matkan jälkeen heti, toinen vitkuttaa sitä pidemmälle. Lasten tavaraa on molempien mielestä joka paikassa liikaa, mutta sen määrä nyppii toista välillä enemmän kuin toista. Ja välillä sekin on toisin päin. Toinen osaa mennä nukkumaankin vain kipuamalla yläkertaan, toinen jää siivoamaan keittiötä ja olohuonetta siihen kuntoon, ettei se aiheuta masennusta heti aamulla uudelleen. Autonkin voi muuten ajaa autotalliin monella tavalla. Kuulemma.

Mutta sitten se elämä on mahdottoman harmonista kuitenkin. Toinen hoitaa viikonloppuna kokkaamisen, toinen siivoaa pöydän ruokailun jälkeen. Toinen tiskaa isot astiat, kun toinen täyttää tiskikoneen. Se muuten, joka tekee sen yhdellä oikealla tavalla. Kato kun sä paistat ruusukaaleista parempia, niin mä kyllä sen sijaan tiedän, mihin järjestykseen astiat sinne koneeseen ladataan. Jotenkin niin. Simppeliä.

Jos ei pikkuasioista jaksa kinata, niin harvemmin isommistakaan. On helppo puhaltaa illalla sohvan nurkassa päivällä mieltä painaneet asiat ilmoille, kun tietää vastapuolen olevan isoissa asioissa hyvin samoilla linjoilla. Kun istuu monena iltana yksin, on suuri asia jo se, että toinen ylipäätään istuu toisinaan sillä samalla sohvalla. Kuin peruskallio paikallaan. Elämä ja maailma muuttuu koko ajan, nuorista kolmikymppisistäkin on tullut hieman huomaamattakin keski-ikäisiä, mutta luottamus on vahva, eikä se ole horjunut yhtenäkään päivänä. 

Mutta opin tässä jokin aika sitten aivan uuden asian, nimittäin sen, että mieheni oli oivaltanut ottaa käyttöönsä aivan uuden taktiikan. Ja olen heti sitä mieltä, että se on ehdottomasti aivan lyömätön keino pitää vaimo myötämielisenä, mikä on tietenkin ehdottoman suositeltavaakin parisuhdeharmonian kannalta. Ehdotin miehelleni eräänä iltana joulun alla jouluperinteisiimme liittyvää pientä muutosta ja sain myöntävän nyökkäyksen. Seuraavana iltana sain itse ehdotuksen jouluperinteisiimme liittyvästä muutoksesta, joka kuulosti mielestäni aivan erinomaiselta. - Rakkaani, loistava idea. Erityisesti siksi, että syötin sen eilen illalla sinulle.

Aika myyntimies.