Perjantai, 20. tammikuuta vuonna 2017

Rakas päiväkirja,

kirjoitan sinulle tänään, sillä toisinaan tuiki tavalliset päivät ovat perin erikoisia. Tai että erikoiset päivät ovat myös tuiki tavallisia, miten vaan.

Tänä aamuna vein lapset kouluun, kuten jokaisena arkiaamuna. Liikennettä oli melko vähän, pikkuisen Vermontin ruuhkat kun eivät ole suuren suuria kiireisimpinäkään aikoina. Sää oli pilvinen ja harmaa, tammikuiseksi päiväksi melko leuto. Vihreät vuoret siinsivät horisontissa yhtä jylhinä kuin aina.

Palasin kotiin imuroimaan. Olin suunnitellut niin, sillä tämä aamupäivä oli siihen puuhaan jokseenkin joutilas. Enhän minä siivoamisesta pidä, mutta siististä kodista kyllä. Järjestelin samalla tavaroita alakerrassa, se tuntui sopivalta puuhalta imuroinnin oheen. Tavallista, arkista, silmää miellyttävää tulosta.

Aamupäivä kului hieman huomaamatta siinä puuhastellessa. Vilkuilin välillä sosiaalista mediaa, mutta en viihtynyt sen parissa, vaan palasin uudelleen järjestelemään tavaroita. Uutissivustot olivat täyttyneet yhdestä ja samasta aiheesta ja päivittyivät hurjaa vauhtia. Luin sieltä täältä jotain, mutta enempää ei huvittanut. Noin puolenpäivän aikoihin, hieman ennen h-hetkeä, huomasin, kuinka paikallinen ystäväni päivitti profiilikuvakseen strutsin, joka on kaivanut päänsä hiekkaan. Oli helppo samaistua.

Illalla peittelin viisivuotiasta poikaani sänkyyn, kuten jokaisena päivänä, niin tuiki tavallisena kuin erilaisenakin. Pojalla oli asiaa. Lapsilla on usein asiaa juuri silloin, kun on aika ryhtyä nukkumaan. Kuuntelin, sillä olen päättänyt kuunnella lasteni asioita aina, kun minulla on siihen aikaa ja mahdollisuus. Poikani katseli huoneensa seinällä roikkuvaa Pohjois-Amerikan kuvaa. - Äiti, kun Amerikassa on niin paljon niitä states. - Niin, osavaltioita. - Äiti, miksei voisi olla vain yksi, suuri United States of America, niin ei tarvisi muistaa niiden kaikkien statesien nimiä. Olisi paljon helpompaa. - No, niitä on tosiaan aika paljon. Mutta kyllä tämä kuitenkin on yksi suuri United States of America. Yhdysvallat. 

Tänään en kuitenkaan keskustellut poikani kanssa siitä, kuinka tämä suuri Amerikka ei ole yhtä ja samaa vaan kaikenlaista erilaista yhdessä. Tai kuinka ihmiset ovat erilaisia tai eri mieltä asioista. Kuinka jakaantuneita mielipiteet voivat olla ja kuinka ihmisten silti toivoisi pystyvän elämään sovussa toistensa kanssa. 

Kirjoitan tämän sinulle, rakas päiväkirja, juuri tänään, sillä haluan muistaa myöhemmin, mitä ajattelin tänään. Että vaikka tämä päivä ei ollut mitenkään tavallinen, niin se oli sitä silti arkisella tavalla. Ja vaikka en haluaisi edes muistaa, tulen muistamaan sen, että en halunnut tällaista päivää tulevan. Mutta tänäänkin, uskon ihmisyyteen. 

Sosiaalisessa mediassa näkyy kuvan Vapaudenpatsaasta, joka on peittänyt kasvonsa käsillään. Ystäväni kommentoi, että tekisi mieli pysyä pää hiekassa seuraavat neljä vuotta. Näillä mennään.