Rutiini

Pimeys rauhoittaa. Hiljaisessa talossa kuulen vain tuulen, joka natisuttaa ikkunoita. Kupissa on vielä vähän jasmiiniteetä jäljellä. Viisitoista vuotta, ainakin, olen juonut lähes joka ilta kupin vihreää teetä. Nautin, kun tunnen sen lämmittävän. Kaasutakka näyttää kauniilta ja lämmittää taloa kylmässä talviyössä.

Sammutan valot ja tarkistan vielä, että kaikki ovet ovat lukossa. Ulkona on hiljaista, kadulla ei liiku ketään. Kelmeä katuvalo tien toisella puolella tarjoaa valonpilkahduksen pimeään, lumettomaan talviyöhön. Lattia natisee tietyissä kohdissa jalkojen alla. Päivisin en kiinnitä siihen huomiota, mutta iltaisin ääni tuntuu yllättävän voimakkaalta.  

Yläkerrassa on hiljaista, kaikki muut nukkuvat jo. Lapset ovat hiljentyneet sängyissänsä paria tuntia aiemmin. Nousen portaita hiljaa, jotta en herättäisi ketään. Lasten katkeamaton uni melkein jokaisena yönä on kuin lahja, joka meille on suotu.

Joskus pysähdyn vain katselemaan, sillä hetkessä on kuin taikaa. Yö on vasta edessä ja vasta sen jälkeen tulee uusi aamu, jolloin arkipäivän vilinä taas alkaa. Mieleen muistuu ajatus siitä, että on meitä muitakin. Luin siitä aivan äskettäin. Keskosten äideistä, joista monella on sama rutiini.

Hiivin lastenhuoneeseen. Katselen lastani. Kuuntelen. Joku toinen katsoisi ja varmistaisi ehkä, että peitto on hyvin lapsen päällä.

Hengittää. Hengitän.