Yhden sadun loppu

Lauantaiaamuna klo 6:16 kuulen nyyhkytystä. Se tulee yläkerran käytävältä ja lähestyy. Hämärässä aamussa sänkyni viereen hiipii poika, jolla on suru. Äiti, eilen kun se hammas irtosi, laitoin sen siihen vihreään purkkiin ja kun heräsin, kun kello oli 6:15, se on vielä siellä. Äiti, hammaskeiju ei ole käynyt. Äiti, onko se unohtanut käydä?

Voi surku. Tekisi mieli kysyä, että miksi ihmeessä heräät lauantaiaamuna klo 6:15, kun arkiaamuina 6:55 tekee tiukkaa. No, ehkä se järjestyy vielä. Ehkä saat jotain vielä myöhemmin. (Halusin sitä paitsi jo luopua koko keijutouhusta.) Poika tyytyy vastaukseen ja palaa takaisin sänkyyn. Luultavasti laittaa silmät tiukasti kiinni ja toivoo, että jotain tapahtuisi. 

Mies on jo hereillä, ja onnistun puhumaan ympäri. Kellarikerroksen perimmäisessä kaapissa (siellä ainoassa, jota lapset eivät ole tässä kolmikerroksisessa talossa vielä löytäneet) on jemma. Siellä on päällimmäisenä muistaakseni pieni Lego-rakennuspussi, se voisi olla nyt ihan sopiva. Mies lähtee matkaan, kahdet portaat alas ja kahdet ylös. Poika on taas käytävällä. Menepä käymään äidin luona, sanoo isänsä hänelle. Piipahtaa sillä aikaa pojan huoneeseen.

Siskokin on jo hereillä. Poika kertoo hänellekin koko murheellisen tarinan. Menevät yhdessä huoneeseen ja - tyttö löytää pienen Lego-pussin! Ehkä et katsonut kunnolla, viisastelee veljelleen. Hammaskeiju on käynyt sittenkin!

Iltapäivällä olemme lähdössä autolla liikkeelle. Poika katselee isäänsä mietteliäänä ja kysyy takapenkiltä: - Isi, oletteko sinä ja äiti niitä hammaskeijuja? - Joo, kyllä se niin on. Ei niitä oikeasti ole. Sinne putosi. Takapenkillä on yksi tyytyväisenä virnuileva poika ja kaksi hieman epäuskoisen näköistä tyttöä. 

Se oli sen sadun loppu. En oikeastaan koskaan saanut edes selville, mistä se alkoi ja miksi, mutta nyt olo on pelkästään huojentunut.

--------------------------------------------------

Illalla viisivuotias tyttö on hieman harmissaan. Hän, joka on veljeään minuutin nuorempi, mutta joka haluaisi aina olla kaikessa ensin ja saada vähän enemmän. On harmissaan, koska häneltä ei ole irronnyt vielä yhtään maitohammasta. - Senkin aika tulee, varmasti aika piankin, yritän lohduttaa.

Tyttö huutelee kohta sängystään, noin seitsemännen kerran samana iltana. Äiti, tämä on tosi tärkeä juttu! Äiti, sinun pitää tulla! Kurkistan lastenhuoneeseen. Äiti, minulta irtosi se varpaankynsi, kato. Äiti, minä olen meidän perheessä se ainoa lapsi, jolta on irronnut kynsi! 

Voittajan on helppo hymyillä.

Aika ihania

Jos ei aivan tohdi sanoa, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä, niin ystävyyttä ainakin. Viime syksynä, kun kouluvuosi alkoi, oli lapsilla perhosia vatsassa, äidistä nyt puhumattakaan. Saattelin kaikki kolme lastani opintielle, heistä kaksi vieläpä ensi kertaa varsinaisen alakoulun puolelle. Pieni viisivuotias tyttäreni oli myös intoa piukassa ja odotti kovasti uusien luokkakavereiden tapaamista.

Pieni, vaalea tyttö löysi pojan. Toinen oli yhtä lailla pieni, vähän vanhempi kuin tyttö, mutta samankokoinen. Rakenteeltaan molemmat hoikkia ja ketteriä, sukkelia ja juostessaan hypähteleviä. Löysivät yhteisen sävelen aivan ensimmäisinä koulupäivinä, ja ovat siitä lähtien olleet erottamattomat.

Ensin jännitin, miten kaksosveljensä tähän uuteen suhteeseen suhtautuu. Ovathan nämä kaksi kokeneet kaiken yhdessä ja ovat kovin kiinni toisissaan, vaikka kinastellakin kyllä osaavat, luultavasti aivan yhtä lailla kuin muutkin sisarukset noin keskimäärin. Veli kuitenkin otti asian aivan mutkattomasti ja siirtyi usein joukon jatkoksi - kolmistaankin leikki näkyy sujuvan aivan mainiosti.

Nuo kaksi ovat kuitenkin vertaansa vailla. Syksyn ensimmäisessä opettajan ja vanhempien välisessä keskustelussa viisivuotiaideni opettaja sanoi kiinnittäneensä asiaan huomiota heti ensimmäisenä päivänä. He vain näyttivät löytäneen toisensa ja yhteisen sävelen. Eivät he edes kinastele keskenään. Leikkivät yhdessä, istuvat aina vierekkäin, halailevat toisiaan. Kun tyttäreni sairastui syksyllä flunssaan ja joutui olemaan pari päivää pois koulusta, oli poika kysellyt heti hänen peräänsä. Opettajan sanoin: they are so cute! Eikä hän ole kuulemma useinkaan nähnyt näin hyvin toimivaa suhdetta kahdella viisi-kuusivuotiaalla. 

Tyttö on vaalea, isosiskonsa kanssa lienevät koulun kaikkein vaaleimmat lapset liehuvine vaaleine hiuksineen ja sinisilmineen. Tuo poika on aasialainen, ihonväriltään selvästi tyttöäni tummempi, ja aivan musta hiuskuontalo on lyhyeksi leikattu. Silmänsä ovat tummat ja veikeät, hyvin aasialaisen näköiset. Tiedän, että hän on syntynyt Kiinassa - tyttäreni muistaa sen minulle usein kertoa, hänen mielestään se kuulostaa ilmeisesti hyvin jännittävältä. Luultavasti pojalle on yhtä jännittävää se, että tyttö on syntynyt "jossain kaukaisessa Suomessa".

Esikoululaisten meriaiheinen asetelma.

Taas tänä aamuna, kun vein lapseni kouluun, sain ihastella onnellista jälleennäkemistä. Olin asettumassa lasteni kanssa koulun aamupiiriin, kun poika hypähti paikalle. Hän halasi tyttöä omistavin elkein ja liukui sujuvasti hänen viereensä lattialle. Kuin olisi ilmiselvä paikka siinä, se paras. Enkä saa mielestäni sitä hymyä, joka tyttäreni kasvoille välittömästi levisi. Aika ihania.

Rakas, kolasin jo!

Mikä viikko.

Maanantai alkaa kyllä perinteisellä tavalla, mutta sääennustuksissa ennakoidaan jo. Koulusta lapset tekevät puolipäiväisen retken kalanviljelylaitokseen, enkä jaksa olla ihmettelemättä, kuinka usein koulun henkilökunta vaivautuu kuljettamaan kaikki viitisenkymmentä lasta jonnekin. Nostan hattua. Iloitsen lasteni puolesta, sillä kaikki pienetkin retket koulusta ovat heille suurta juhlaa. Se voi olla teatteriesitys, metsäretki tai vierailu vanhainkotiin. Uudelleen, nostan hattua. Mies on työmatkalla jo kolmatta päivää.

Maanantai-illassa on odottamisen tuntua. Eihän kouluja vielä aamulla suljeta, lumisade on alkamassa vasta iltapäivän puolella, ajattelen. Aamulla veisin lapset kouluun ja ehkä koulu suljettaisiin varmuuden vuoksi jo puolenpäivän aikaan, olen oppinut nämä varotoimet jo, ajattelen. Ennuste lupaa yhä enemmän lunta. Tyypillinen maaliskuun myrsky tulossa, ajattelen. Pohjoisen kylmä ja etelän lämmin ovat kohtaamassa. Mutta ei meille yleensä mahdotonta määrää sittenkään sada, ajattelen. Myrskyillä on tapana laantua, kun meille saakka ennättävät. 

Tiistaiaamuna puhelin soi. Koulu on suljettu. Lumisateen pitäisi alkaa jo aamupäivällä, ja kymmeneltä havaitsen ensimmäiset lumihiutaleet. Pitkään paljaana ollut maa alkaa peittyä lumen alle, sade sakenee entisestään, tuuli yltyy. Lapset juoksevat talossa ympäriinsä, kurkkivat välillä ikkunoista. Äiti, saako mennä ulos?? Mennään vähän myöhemmin, antaa sataa ensin, kyllä siellä kohta töitä riittää. Pukeudutaan iltapäivällä ulkoilua varten, kymmenen minuuttia, että saadaan kaikille tarpeeksi umpinaista vaatetta ylle. Äiti, haluan sinisen lumikauhan! Se on lumikola, poikani. Äiti, punainen lumilapio! Kolaamme, lapioimme, kyllä sitä riittää. Viidentoista minuutin kuluttua ensimmäinen kyllästyy. Äiti, haluan mennä sisälle! Selvä, mene vain. Tuisku piiskaa päin kasvoja. Sormia palelee. Iltapäivä vasta, sadetta on saatu ehkä viisi tuntia tähän mennessä. Se saattaa kestää vielä vuorokauden, muistelen. Tiistai-iltana puhelin soi uudelleen. Koulu on suljettu keskiviikkonakin. Tämän arvasin kyllä. Nukkumaan mennessä ajattelen sitä, millaiseen lumikaaokseen herään.

Keskiviikkona vilkaisen ulos heti ensimmäisenä. Takaovesta ei ulos ole edes asiaa, tuisku on puhaltanut lumen ovea vasten. Terassilla taisi olla jotain tavaroitakin, mutta en muista mitä. Vain grilli ja pöytäryhmä näkyvät enää. Virallinen lukemakin löytyy: aamuun mennessä 28,7 tuumaa. Se on noin 73 cm. Ja vieläkin sataa. Taas mennään lumitöihin, hiki tulee, kun heittelen lunta kinosten päälle. Kolalla pääsee eteenpäin puolisen metriä kerrallaan. Myrskyn tuomaksi lukemaksi tarkentuu n. 30 tuumaa, joka on n. 76 cm.

Torstaiaamuksi saavat sentään tiet ja koulut jo auki. Aurinko on tullut esiin ja joka paikassa on valtavia lumikinoksia. Vien lapset kouluun, pääsen viimein kauppaan. Haen lapset puolenpäivän aikaan pois, sillä opettajilla on iltapäivällä muuta ohjelmaa. 

Perjantaina normaalia kouluohjelmaa ei myöskään ole, sillä opettajat tapaavat vanhempia keskustelujen merkeissä. Pakkaan lapset aamulla autoon ja pudotan heidät keskustelujen ajaksi koulun järjestämään playday-päivään. Tämä palvelu toimii hienosti. Viikonloppukin häämöttää jo.

Perjantai-iltana ovella rapisee viimein. Seitsemän päivää kestänyt työmatka on suoritettu. Istun keittiössä kirjoittamassa opiskeluanalyysiä, joka on jäänyt hieman huonolle hoidolle tällä viikolla. Rakas, kolasin jo. Kolasin muuten hullun lailla. Avasin suihkun lattiakaivonkin juuri, meni nimittäin tukkoon. Pienimmäisellä on kuumetta 39,5 astetta, esikoinen valitti päänsärkyä.

Ihanaa, kun olet kotona taas. Is it wine o'clock?

Samalla sivulla

Se voi olla puhelu jostain kaukaa ennen nukahtamista. Aamun ensimmäinen viesti, joka kilahtaa puhelimeen yöpöydällä. Tutut valot vilahtamassa etuoven viereisestä ikkunasta, kun auto kääntyy kotipihaan. Oven rapsahduksen jälkeen lapset hypähtämässä eteiseen (isi-isi-isi!) ja vastaanottoon vastaava ääni, josta väsymys ei kuulu läpi, vaikka se mukana kulkisikin.

Ulkopuolinen saattaa ajatella paljonkin eri tavalla kuin itse. Että kun toinen menee ja tulee, toinen pysyy paikallaan ja pitää arjen pystyssä. Voi ajatella, että onko se epäreilua. Voi ajatella, että kuinka tuo toinen jaksaa huolehtia päivästä toiseen niistä lukemattomista rutiineista, joista ei lomaa kirjoiteta. Joku voi ajatella, että toisen matkaaminen ympäri maailmaa on toiselle riutuvan ikävän ikuinen taakka harteilla, jota ei pakoon pääse.

Elämää voi kuitenkin katsoa niin monella tavalla. Taaksepäin, jolloin voi muistella sitä, että silloinkin, kun olit taas poissa, sairastuivat lapset, satoi lunta puoli metriä tai autotallin ovi hajosi. Tai sitten voi katsoa eteenpäin ja ajatella sitä, että tämänkin matkan jälkeen seuraa kotiinpaluu. Jos ei lähtisi matkaan, ei kai voisi kokea kotiinpaluun riemua? Hetkeä, jolloin kaikki on taas edessä ja hartioita painavan taakan voi jakaa toisille harteille, eikä mikään tunnukaan enää niin painavalta.

Peruskallioni. Paras ystäväni. Lasteni isä, joka rakastaa heitä kaukaa tai läheltä, mutta aina yhtä paljon. Hartiat, jotka kantavat paljon. 

Se voi olla se, kun sanot, että mene vain käymään minne haluat, vaikken useimmiten haluakaan. En ilman perhettäni, en ilman sinua, kun juuri olen takaisin luokseni saanut. Tai kun sanot, että opiskele vain, järjestän sinulle siihen aikaa. Kirjoita, koska pidät siitä ja tarvitset sitä. Käy lenkillä, ole vain ajatustesi kanssa. Tee mitä haluat, sillä kotitöitä ehtii myöhemminkin. Se, kun sanot, ettet voisi tehdä tätä työtä ilman minun panostani perhe-elämäämme.

Ajattelen, että joskus toisen on aika venyä enemmän kuin toisen. On erilaisia aikoja. On hetkiä, jolloin ei kaikkea jaksa, mutta on aina helpompi nousta, jos toinen tulee vastaan. On helppo elää, kun tietää mihin luottaa ja uskoo. Kun tietää missä on ja miksi. Kuin olisi kirjanmerkki samalla sivulla.

Onneni, maailmani ja elämäni. Kaikkeni.

Tyyppi joka ei syö mitään

Edelleenkin saatan hämmentyä, kun ostan kaupasta juoman ja kassa olettaa tietenkin, että sitä ei pakata kauppakassiin muiden ostosten kanssa. Miten vaan, saatan todeta, mutta en käy turhaan selittelemään miksi sen voi kyllä sinnekin sekaan heittää. En minä nimittäin sitä automatkalla kaipaa, ajelen kuitenkin suurimmaksi osaksi niin pieniä matkoja, että ei ehdi käydä mielessäkään, että tarvitsisi niillä osuuksilla evästä. 

Minun autoni siis on siinä mielessä kauhean siisti. Ei siellä ole koskaan puolityhjiä vesipulloja eikä karkkipapereita tai pähkinäpusseja. En nimittäin juuri koskaan syö autossa mitään. Jos matka onkin joskus poikkeuksellisesti pidempi, voisin ajatella syöväni, mutta en todennäköisesti sittenkään muistaisi ottaa mitään syötävää mukaani. Tapojensa orja. Jos tulee vilkaistua jonkun toisen autoon, huomaan, että ilmeisesti lähes kaikilla muilla on toisenlaisia tapoja. Ne muut laittavat mukitelineeseen mukin, minä ehkä puhelimen.

Ajelen palaveriin koululle tapaamaan vanhempainryhmän toisia jäseniä. Yleensä kokoustamme neljä- ja viidesluokkalaisten luokkahuoneessa, jossa on kätevää istua vuorovaikutteisessa muodostelmassa nelikulmaisen pöytäryhmän ympärillä. Siinä on myös riittävästi tilaa tavaroiden levittelemistä varten. Minä kaivan laukusta muistikirjan ja kynän, ehkä puhelimen siihen sivuun. Joku kaivaa hillopurkin näköisen purnukan, joka on piripintaan saakka täynnä jotain, mikä näyttää smoothielta. Availee kaksiosaisen kannen varovasti, jotta ei läikyttelisi ympäriinsä. Toinen alkaa syödä to-go -salaattiaan muovihaarukalla. Tulee olo, että pitäisi vähintäänkin nostaa pöydälle termosmuki. Sellainen suuren suuri, johon mahtuu ainakin puoli litraa (laihaa) kahvia.

Kokous kestää yleensä puolitoista tuntia, joskus hieman pidempäänkin, mutta selviän kyllä syömättä ja normaalisti juomattakin sen ajan. Sitä paitsi en kuitenkaan olisi tullut edes ajatelleeksi, että voisin ottaa syötävää mukaan. Eikä siellä autossakaan olisi ollut mitään, ei edes pähkinäpussia, joka on piintynyt omassa päässäni pikaevään stereotyypiksi. Ei siksi, että niitä söisin. (Kun en edes pidä pähkinöiden napostelusta.)

Mutta kyllähän minä syön! Jos en autossa enkä kokouksissa, niin kotona tai ravintolassa tai jossain noin viisi kertaa päivässä. Rakastan kahvin kera pullaa ja syntisen hyviä leivoksia, voisin syödä punaviinilasillisen kaverina puoli kiloa juustoa tai illan hiljaisena hetkenä pussillisen lakritsia yhdeltä istumalta, jos en pelkäisi verenpainetta. Ja niin edelleen.

Omat tapani eivät ole siis tältä osin viidessä vuodessa muuttuneet yhtään mihinkään. Mutta ehkä jonain päivänä en enää hämmästele sitä, että äiti-ihmisen käsilaukusta voi kesken kokouksen paljastua kokonainen taaperon päivällinen lisukkeineen tai kun bongaan taas opettajan ohikulkiessaan lusikoivan aamiaista muovirasiastaan, kaiken sen muun tekemisen ohella. Itse kasvatettu kombucha saattaa olla toisen suuri herkku, vaikka sen kuljetteleminen siinä hillopurkin näköisessä purnukassa näyttääkin mielestäni epäilyttävältä. En ehkä muista ajatella, että on monia, jotka ajelevat autolla arjessaan paljon pidempiä matkoja kuin minä tai joiden aikatauluihin ei vain sovi syöminen muualla kuin liikkeessä. 

Mutta pysyn tyyppinä, joka ei syö mitään. Outo lintu.

Ihan pikaisesti vain

Se oli nopea reissu synnyinmaahan, suunnilleen kuukauden varoitusajalla kasaan kyhätty. Impulssi matkaan lähtemisestä tuli muualta kuin omasta päästä, mutta viranomaisia vastaan ei viitsi kiukutellakaan. Viisumien uusiminen vaati käynnin omassa maassa, ja onneksi tuosta lyhyestä varoitusajasta huolimatta järjestyi vaadittu haastatteluaika Yhdysvaltojen suurlähetystöön Helsingissä melko sopivasti.

Kohti Bostonia

Lentomatkailu valtameren ylitse ei edelleenkään ole kolmen lapsen kanssa mikään suurempi nautinto, mutta matkustusrutiini sentään auttaa jo hankalimmissa paikoissa. Matkan varrelle sopiva välietappi, Islannin Reykjavik, tosin sai viihdyttää meitä ennakoitua pidempään, kun täältä itärannikolta myöhässä lähtenyt kone ei ennättänyt ajoissa tuolle saarelle eivätkä matkalaiset siten sieltä eteenpäin lentävään koneeseen, jonka oli määrä viedä Helsinkiin. Tilastollisesti oli kai meidänkin kohdallemme osuttava lentojen myöhästyminen, kun kaikki nämä ulkosuomalaisvuodet olemme perheenä onnistuneet matkaamaan ilman viivästyksiä. Tuli samalla opetettua lapsikatrastakin siihen, että mitä tarkoittaa, kun on lentokentällä hirveä kiire, jonka jälkeen ei sitten olekaan taas vähään aikaan kiire yhtään mihinkään. 

Oi Suomi synnyinmaa - se otti meidät vastaan lumi- ja räntäsatein, liukkain ja sohjoisin tein. Talvinen Suomi näytti harmainta puoltaan, mutta meillä oli asenne kohdallaan, huumori ainakin, sillä mitäs tuolle muuta voisi tehdä kuin naureskella. Autossa matkalla Helsingistä kohti Pirkanmaata tungin salmiakkia suuhuni ja ajattelin, että olipas siitä aikaa, kun olin viimeksi talvisen Suomen nähnyt. Viisi vuotta. 

Neljä arkipäivää kului virastoissa papereiden kera juoksennellessa, sukulaisten hoivissa Pirkanmaalla ja jet lagin sekoittaman pään kanssa taistellessa. Suomalainen ruoka maistui juuri niin tutulta kuin ennenkin ja kurahaalareissa vastaantulevat lapset kiinnittivät kai huomiota enemmän kuin aiemmin. Ehdimme poiketa Helsingissä tapaamassa pikkusiskoni perhettä ja toteamassa, että sotilaskodin munkit maistuvat juuri niin hyviltä kuin joskus montakymmentä vuotta sitten, kun niitä on viimeksi maistanut. Viivähdimme myös ystävien luona maittavassa lounaspöydässä. Yhden illan ehdimme mieheni kanssa viettää kahdestaan Helsingissä, kun seuraavana aamuna oli määrä piipahtaa skarpin oloisena suurlähetystön haastattelutiskillä. Matkan tarkoitus tiivistyi tuohon pariminuuttiseen tuolla tiskillä, jossa haastattelija oli ainoastaan kiinnostunut siitä, onko mikään muuttunut. Ei ollut, joten asia oli sillä selvä. Istuskeluun ja turvatoimiin aikaa kuluikin sitten huomattavasti enemmän.

Aikataulutettu viisipäiväinen toimi kaiken kaikkiaan yllättävän hyvin, jos ei oteta huomioon sitä, että rytmi ei ehdi kunnolla kääntyä amerikkalaisesta suomalaiseen, mutta palatessa se haikailee sittenkin suomalaiselle aikavyöhykkeelle (siitä päätellen, että esimerkiksi poikamme oli alkuviikolla sitä mieltä, että 3.30 on aivan kelpo aika herätä kolistelemaan leluilla). Kotiinpaluun jälkeen olemme viettäneet kiireistä viikkoa, jonka tahti viimein on rauhoittumaan päin näin viikonlopun koittaessa - ja pään asettuessa takaisin tälle aikavyöhykkeelle. Ja sitten siirretäänkin kelloja jo kesäaikaan sunnuntaiyönä. Että mikäs tässä, käännellään niitä sitten, kun on kerran alkuun päästy, eiköhän siihenkin vielä totuta.

Onpahan olleet melkoiset kaksi viikkoa. Huokaisen.