Ulkopuolinen saattaa ajatella paljonkin eri tavalla kuin itse. Että kun toinen menee ja tulee, toinen pysyy paikallaan ja pitää arjen pystyssä. Voi ajatella, että onko se epäreilua. Voi ajatella, että kuinka tuo toinen jaksaa huolehtia päivästä toiseen niistä lukemattomista rutiineista, joista ei lomaa kirjoiteta. Joku voi ajatella, että toisen matkaaminen ympäri maailmaa on toiselle riutuvan ikävän ikuinen taakka harteilla, jota ei pakoon pääse.
Elämää voi kuitenkin katsoa niin monella tavalla. Taaksepäin, jolloin voi muistella sitä, että silloinkin, kun olit taas poissa, sairastuivat lapset, satoi lunta puoli metriä tai autotallin ovi hajosi. Tai sitten voi katsoa eteenpäin ja ajatella sitä, että tämänkin matkan jälkeen seuraa kotiinpaluu. Jos ei lähtisi matkaan, ei kai voisi kokea kotiinpaluun riemua? Hetkeä, jolloin kaikki on taas edessä ja hartioita painavan taakan voi jakaa toisille harteille, eikä mikään tunnukaan enää niin painavalta.
Peruskallioni. Paras ystäväni. Lasteni isä, joka rakastaa heitä kaukaa tai läheltä, mutta aina yhtä paljon. Hartiat, jotka kantavat paljon.
Se voi olla se, kun sanot, että mene vain käymään minne haluat, vaikken useimmiten haluakaan. En ilman perhettäni, en ilman sinua, kun juuri olen takaisin luokseni saanut. Tai kun sanot, että opiskele vain, järjestän sinulle siihen aikaa. Kirjoita, koska pidät siitä ja tarvitset sitä. Käy lenkillä, ole vain ajatustesi kanssa. Tee mitä haluat, sillä kotitöitä ehtii myöhemminkin. Se, kun sanot, ettet voisi tehdä tätä työtä ilman minun panostani perhe-elämäämme.
Ajattelen, että joskus toisen on aika venyä enemmän kuin toisen. On erilaisia aikoja. On hetkiä, jolloin ei kaikkea jaksa, mutta on aina helpompi nousta, jos toinen tulee vastaan. On helppo elää, kun tietää mihin luottaa ja uskoo. Kun tietää missä on ja miksi. Kuin olisi kirjanmerkki samalla sivulla.
Onneni, maailmani ja elämäni. Kaikkeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti