Silmät sateessa

Vettä satoi kaatamalla, mutta ei kai me sokerista olla. Vähän alkoi tulla kylmä siinä pihalla värjötellessäni, kun seurailin 6-vuotiasta tytärtäni, joka kulki ympäriinsä, tutki paikkoja ja näytti miettivän ankarasti.

"Pitäisikö sinun nyt päättää joku hyvä paikka?" yritin ehdotella. Tyttöä ei vesisade häirinnyt, ei liioin veljeään, joka oli silkasta uteliaisuudesta lähtenyt mukaan tälle pienelle kävelyretkelle omalle pihamaallemme. Koulussa ovat juuri alkaneet tiistai-iltapäivien lyhytkurssit ja tyttäreni oli valinnut kurssin nimeltä Street Art. Kurssin ensimmäinen tehtävä olikin (ainakin omaksi yllätyksekseni) kotitehtävä, jota varten tyttö oli tullut viime viikon tiistaina koulusta kotiin kantaen tärkeän näköisenä ruskeaa kirjekuorta, jonka sisältä löytyi irtosilmiä. Kyllä, irtosilmiä. Siis niitä askarteluun käytettäviä, joissa muovisen kuvun alla killuu musta irtopupilli.

Niille me siellä kaatosateessa etsimme paikkaa. Tyttö oli selittänyt tarkasti, kuinka niille pitäisi keksiä kivoja paikkoja ulkosalta ja sitten kuvata ne ideat. Ja tulostaa ne seuraavaksi kerraksi mukaan. Ja kas kummaa, meille tapahtui se klassinen viimetinka. Joten sen vuoksi seisoskelimme maanantai-iltapäivänä siellä pihalla, kaatosateessa. Sateen piti vielä kestääkin koko illan ajan, joten yhtään myöhemmäksi ei tehtävän suorittamista kannattanut siksikään siirtää. 

Aika veikeitä niistä minusta tuli.

Tässä koulussa ei varsinaisesti anneta säännöllisiä kotiläksyjä. Lukemaan opettelevat saavat lukuläksyjä, mutta muuten tehtävät suoritetaan pääsääntöisesti koulussa. Suomalainen, läksyjen keskellä koulunsa käynyt, toisinaan hieman jopa haikailee niiden perään, ihan vain siksi, että ajattelee olevan hyvä asia sekin, että lapsi oppinee niitä tekemällä vastuuasiota. Toisaalta, ei kaipaa ollenkaan sitä ahdistusta, että kuitenkin itsekin huolehtisi joka päivä, että ovatko tehneet läksynsä. Ovat vielä sen verran pieniä, että viikonpäivätkin saattavat mennä vielä sekaisin. 

Meillä lukuläksyjä on nyt ollutkin varsin paljon, sillä kuusivuotiaillamme on selvä lukemaan oppimisen kausi (molemmat heistä oppivat lukemisen alkeet vajaa vuosi sitten). He saavat pienet kirjaset kotiin luettavaksi noin kaksi kertaa viikossa. Kirjoissa on yleensä 16 sivua, jokaisella sivulla on muutama lause. Kirjan lukemiseen menee (lapsen innokkuudesta, tilanteen rauhallisuudesta/rauhattomuudesta tai kenties tähtien asennosta riippuen) noin viisi - seitsemän minuuttia. Aivan kohtuullista mielestäni.

Pidän siitä joustavuudesta, että lukuläksyillä ei ole varsinaisia määräpäiviä, vaan kirjan tullessa kotiin sille on tarkoitus löytää aikaa lähipäivinä. Pyrimme siihen, että kirja luetaan parin päivän sisällä sen saapumisesta. Ne kerätään meillä keittiön saarekkeen kulmalle näkyvälle paikalle odottamaan, jotta itse vastuullinenkin huomaisi ne - ja ehdottaisi kenties jopa itse, että luetaan läpi, jotta voidaan palauttaa. Joskus näin käykin, vaikka useimmiten päädynkin itse ehdottelemaan lukuhetkeä. Suurin motivaatio löytyy lapsillamme useimmiten siitä, että lukemisen jälkeen he voivat sujauttaa kirjat reppuihin ja kiikuttaa ne aamulla ensimmäiseksi opettajalle. Silloin saa nimittäin kehut: "Luitko tämän jo? Wow!"

Sateessa seisoskelu taisi mennä luihin ja ytimiin, sillä illalla on hytisyttänyt. Vilkaisu sähköpostiin paljastaa, että syksyn suurin kotiprojekti on lähestymässä - esitelmäaiheet ovat jaossa huomenna ja niistä päätetään keskiviikkona. Mikä tarkoittaa sitä, että viikonloppuna piipahdetaan kirjastoon etsimään lapsille sopivia materiaaleja esitelmiä varten. Marraskuussa tulee kotona rakentaa aiheesta 3D-malli, ja koko komeus esitellään koulun yleisenä esitelmäpäivänä marraskuun lopussa. 

Että kotiläksytön vai läksyllinen? Riippuu vähän, miltä kantilta asiaa katselee. Tyytyväinen olen siihen, että tämä malli tuntuu sopivan lapsillemme varsin hyvin. Enköhän siten pärjää itsekin, vaikka joskus kaatosateeseen joutuisinkin.