Vanha viehätys

Eräänä perjantaina menin tapaamaan tuttavaani vuoden, parin takaa. Olimme tavanneet aikoinaan lasteni koululla monta kertaa viikossa, kun hän oli esikoiseni luokassa avustavana opettajana. Sittemmin hän oli jättäytynyt työstä pois ja päättänyt jatkaa opiskelua. Tiesin hänen suuntautuneen kielen kehityksen ja puheviestinnän aloille, mutta nyt olin yllättäen saanut häneltä yhteydenottopyynnön. Hän halusi haastatella suorittamaansa kurssiin liittyen jotakuta, joka asuisi täällä, mutta puhuisi englantia vieraana kielenä. Olin kyllä ilahtunut siitä, että hän oli ajatellut minua. 

Löysin pienen sivukadun keskustan tuntumasta helposti, vaikka en ollutkaan koskaan aiemmin käynyt kyseisellä alueella. Löysin kauniilta kadulta kauniin sinisen talon, jonka pihassa kasvoi auringonkukkia ja tomaatteja. Syyskuinen aamu tuntui kesäiseltä, niin täällä yleensä tuohon aikaan. Nousin autosta ja koputin ovelle. Joskus on jännittävää huomata, miten monenlaisissa paikoissa ihmisiä asuu. On paljon paikkoja, jotka ovat lähellä, mutta niissä ei välttämättä satu koskaan käymään. 

Kahvikupin ääressä oli kiva jutella - kuulumisista ja kaikenlaisesta muusta. Hän oli lähettänyt minulle jo etukäteen kysymyspatteriston, johon olin kirjannut perustietoja kielitaidostani, ulkomailla asumisesta ja vieraan kielen käyttämisestä arkipäivässäni. Vaikka omista yliopistoaikaisista kieliopinnoistani on kauan, oikeasti aika kauan, on mieleeni jäänyt kytemään kiinnostus vieraisiin kieliin ja niiden oppimiseen liittyviin prosesseihin. Niinpä minä selitin ja selitin ja huomasin olevani taas sillä tutulla maaperällä, johon kiinnostukseni oli herännyt jo lapsena, viimeistään teinivuosina. Vaikka olenkin opiskeluvuosien jälkeen löytänyt työkseni vallan muuta tekemistä (joka on vienyt mukanaan), oli sittenkin kiva huomata, että jotain tuttua tässä kaikessa on. Kutsuisinko sitä sitten sanojen viehätykseksi, ehkä.

Erityisen mielenkiintoista oli pohtia sitä, miten huomaa oman kielitaitonsa kehittyneen. Olen osannut käyttää tätä vierasta kieltä jo pitkään - siitä on pitänyt huolen jo kouluiässä herännyt kiinnostus ja työelämässä tutuksi käynyt kommunikointi ympäri maailmaa. Kuitenkin koen nyt, kun olen asunut ulkomailla yli viisi vuotta, että kielitaitoni on muuttunut. Siihen on tullut aivan erilaista sujuvuutta. Sanoinkin tälle ystävälleni, että on tiettyjä kielitaidon tasoja, joiden saavuttaminen kertoo siitä, että on omaksunut vieraasta kielestä jotain olennaista. Itselleni yksi niistä on ehdottomasti se, että pystyn hauskuuttamaan vieraalla kielellä. Pystyn valitsemaan sanamuodot niin, että ne kertovat paljon muutakin kuin pelkän asian, joka lauseella viestitään. Pystyn valitsemaan puheeseeni sävyn, joka kertoo jo paljon enemmän.

Tällä viikolla tapaamme uudelleen, sillä ystäväni kertoi, että hänelle oli vasta nyt selvinnyt, että haastatteluun liittyi lisää kysymyksiä, joita hän ei muistanut minulta viime kerralla kysyä. Jatkamme siis mielenkiintoista keskustelua ihan piakkoin, minkä lisäksi tulen saamaan vielä yhden tehtävän, jossa minun pitää arvioida, ovatko tietyt lauseet kieliopin mukaisia vai eivät. Sanokaa sitä kielihöperyydeksi tai miksi vain, mutta en ole yhtään ahdistunut ajatuksesta, että saan käydä läpi 150 lausetta ja arvioida niiden kieliopillista oikeellisuutta. 

Joskus on näköjään yllättävän virkistävää palata vanhojen kiinnostuksen kohteiden pariin. Jotain on silti vuosien varrella päässyt tapahtumaan - tämäkään ei vedä vertoja projektityöskentelyn viehätykselle, jonka pariin upposin noin kymmenen vuotta sitten. Jos joku nyt kysyisi, minkä pariin haluan palata, veisi projektinhallinta voiton. Sittenkin.