Ja sitten sää. Sen verran suomalaisena on pysytty, että säästä pitää aina olla jotain sanomista. Miksei sitten tänä talvena, joka ei ole oikein talvi vielä ollutkaan, vaan ennemminkin pitkään jatkuneen kesäsään vaihtuminen pitkään jatkuneeseen syyssäähän. Saimme kyllä kerran pienen lumisateen lokakuussa, mutta siihen se sitten jäikin.
Jossain vaiheessa jokin pitkäaikainen ennuste ehti jo väittää, että tulisi kylmä talvi. Mutta se kumottiin jo kauan aikaa sitten toisella ennusteella, joka päinvastoin lupasi lauhaa talvea. Sen mukaisesti on saatu täällä elellä, joskin tähän ilmastoon tyypillinen vaihtelevuus on kyllä sääntö. Lämpötila ja säätyyppi voi muuttua hetkessä, esimerkiksi vuorokaudesssa voi helposti tapahtua vaikkapa parinkymmenen asteen muutos lämpötiloissa.
Joulukuu on ollut näillä kulmilla ennätyslämmin. Pääsipä jouluaaton sää erityisesti ennätysten joukkoon täällä Burlingtonin seudulla, ei kaiketi mittaushistoriasta löytynyt aiempaa niin lämmintä jouluaattosäätä. Meillä lämmintä oli lopulta +18C, ja päivä meni jännittäessä, että menisikö jopa +20C rikki. Ei mennyt ihan tässä meillä, mutta kummalliselta sää joka tapauksessa tuntui: aattoaamun kauppareissulla lämpö tulvahti päälle autosta noustessa suorastaan epätavallisella tavalla. (Ei tää kato mikään Kalifornia ole.)
Mutta lämpö meni menojaan. Joulupäivänä lämpötila oli laskenut ehkä kymmenen astetta ja tapaninpäivänä saimme kaatosadetta. Sunnuntaiaamuna taisi olla jo pakkasta. Ylläolevan kuvan nappasin kävelylenkiltä maanantaina 28.12., kun olimme saaneet edellispäivänä (hyvin) kevyen lumipeitteen maisemaa kaunistamaan. Ja tiistain vastaisena yönä alkanut lumisade, joka on ehtinyt muuttua tähän iltaan mennessä vuoroin rännäksi, vuoroin vedeksi tai jääksi, on jättänyt meille n. 15 cm lumikerroksen. Joten aivan talviselta näyttää taas (viimein), tuskin kuitenkaan kovin pitkään tälläkään kertaa.
Vaikka nyt näyttääkin siltä kuin kalenterin mukaisesti pitäisikin näyttää, on suurin syypää lämpimiin säihin täällä itärannikollakin ilmeisesti El Nino, joka on käsittääkseni vahva lajissaan tänä talvikautena. Vaikkei kaikki sen aiheuttamaa olekaan, on paljon mahdollista, että se vaikuttaa meillä päin niin, että lämpötilat ovat tavallista korkeammat vielä edelleen tammi-helmikuun ajan. Kaikki jää kuitenkin nähtäväksi. Seudun hiihtokeskukset ovat luonnollisesti kärsineet surkeasta alkukaudesta. Ja talvirengaskauppakin tykkäisi niistä huonoista, talvisista keleistä, jotka tulivat kyllä nyt auttamatta kovin myöhään. En käynyt tänään itse kokeilemassa maanteiden olosuhteita, mutta voin kuvitella, etteivät varoittelut huonosta kelistä turhaan tulleet. Sen verran epämääräistä ja moninaista on olomuodoltaan tuo sade tämän päivän aikana ehtinyt olla.
Lapset ovat kyllä riemuissaan lumesta! Ketään alle 8-vuotiasta ei tänään haitannut, että lumi oli märkää ja taivaalta tipahteli milloin mitäkin - lunta oli kuitenkin sen verran, että lumileikkejä saatiin varsin hyvin testattua pitkän tauon jälkeen. Omana päänsärkynäni pysyy kuitenkin se, että koska sää vaihtelee koko ajan, ei pysty päättämään, mitä kaikkia varusteita pitäisi pitää näkyvillä muuten tilavan talon kohtuuttoman pienessä kuraeteisessä. Takeista saattaa tarvita toppaista, vedenkestävää, tuulenpitävää tai ihan vain kevyttä versiota kaikkia vaikkapa viikon sisään. Yhtä lailla kumisaappaita, kevyttoppakenkiä tai paksuja talvisaappaita, tai lenkkareita. Ja kerrotaan kaikki kolmella. Plus yritetään saada mahtumaan aikuistenkin varusteet samaan tilaan. Ei kannata kadehtia.
Terveisiä siis pikkuisesta talvesta. Jäämme odottelemaan, mitä jännää luontoäiti seuraavaksi keksii!
tiistai 29. joulukuuta 2015
sunnuntai 27. joulukuuta 2015
Herkkuputkessa
Tietäähän ne kesät, ja lomat. Sellaisia herkuttelun aikoja, ettei oikein mitään rajaa. Jäätelöä syödään niin paljon kuin sielu sietää ja grilliherkkuja tirisee tiheään. Tapanamme on matkustaa joka kesä kolmen viikon lomalle Suomeen ja sinä aikana nähdään luonnollisesti paljon sukulaisia ja ystäviä. Ja istutaan monet kerrat kahvipöydässä maistelemassa suomalaisia herkkuja. Ja sitä jäätelöä, jäätelöä, tietenkin.
Kesän jälkeen tulee syksy, koulukin alkaa taas ja siinä samalla kutsut kavereiden syntymäpäiville lisääntyvät. Synttäreillä (tietenkin) herkutellaan, kakkua on pakko saada ja karkkiakin pääsee maistamaan. Olemme onnistuneet pitämään lapset melko etäällä karkeista siitä yksinkertaisesta syystä, että emme syö niitä juuri itsekään. Suklaan päälle ymmärtävät kyllä, se kelpaisi milloin vain. Saa sitä toisinaan jälkiruoaksi, mutta joka päivä ei syödä jälkiruokaa.
Meiltä jäi väliin syyskuun lopulla yhdet syntymäpäiväjuhlat, mutta herkkukiintiötä paikkailtiin kyllä heti halloweeninä. Keräilykassien sisältöä tutkittiin moneen kertaan, kaikki saalis nosteltiin pöydälle ja siitä valittiin ensin makoisimmat. Kerralla ei saanut kaikkea syödä, ja riittihän niitä useamman päivän jälkiruoka-annoksiksi. Halloweenista liu'uttiin sujuvasti marraskuun lasten syntymäpäiväjuhliin ja sitten tulikin kiitospäivä, minkä jälkeen lennähdimme lomalle Floridaan ja niin - saahan lomalla vähän herkutella. Lämmintäkin riitti ja jäätelö kuuluu kesäsäähän, eikö niin. Ja sitten tulikin joulukuu.
Niin, joulukuu. Juhlimme esikoisen syntymäpäiviä jo vähän etuajassa kuun alussa, melkein heti Floridasta palattuamme. Siitä sitten sujuvasti kohti oikeaa syntymäpäivää, toki silloinkin syötiin kakkua, etenkin kun saimme isovanhemmat vieraaksi ja pappakin juhli samoihin aikoihin syntymäpäivää. Syyskauden päätökseksi preschoolilla juhlittiin vuoden pimeimpänä päivänä valoa, ja syötiin sen jälkeen - kakkua. Ja tarviiko sitten enää mainitakaan, että joulu oli jo ihan ovella. Joulutortut ilmestyivät kuvaan, tietenkin.
On syöty muutakin kuin torttuja. Monenlaista jouluruokaa ja kaikenlaista muuta hyvää. Suklaajälkiruokia, hedelmätorttua. Suklaakarkkeja niistä perinteisistä suomalaisista rasioista ja jotain tikkunekun näköisiä lahjaksi saatuja leivonnaisia. Mitä lie, mutta makeita joka tapauksessa.
Tällainenkin saatiin aikaan, mutta tunnustaa täytyy, että löytyi sattumalta kellarin kaapista. Jäänyt viime vuonna avaamatta tyystin. Valmistalo, oikea pakettiratkaisu. Ei tarvinnut hermoilla seinien kestävyydestä, sillä vain koristelu puuttui. Käytimme lasten kanssa kaikki kuorrutustuubilliset, joita kaapista vain löytyi. Tiedän, se myös näyttää siltä. Mutta on ainakin värikäs! Ja selvää on, että tätä ei taatusti syödä.
Joulu on tuntunut pitkältä, liekö syynä se, että samaan syssyyn on vietetty vielä viikonloppua. Kuvittelen myös, että tänä vuonna on sittenkin ollut joulun tienoilla yhtäkkiä yllättävän paljon aikaa, sillä vieraina ovat isovanhemmat ovat tuplanneet aikuisten määrän taloudessamme. Tai sitten, ehkä en ole yrittänytkään tehdä mitenkään kovin paljon. Sillä en minä sittenkään aina niin tarkka ole, vaikka joskus pikkutarkaksikin tunnustaudun.
Tänään sunnuntaina poikkesimme mieheni kanssa iltapäivällä kaupungille. Paikallinen, rento crepe-paikka oli nappivalinta iltapäivän pysähdykselle. Mansikoita ja kermavaahtoa, kuppi kuumaa cappuccinoa, hyvää seuraa. Aika täydellinen setti.
Tästä jatkamme kohti arkisempaa tammikuuta. Kunhan nyt ensin juhlistamme vielä esikoisen syntymäpäiviä kerran jälkikäteen, sillä hänen paras ystävänsä ei päässyt joulukuun juhliin ja vietämme uuden vuoden jälkeen mini-syntymäpäivää heidän perheensä kanssa. Ja niin, sitten taitaakin olla aika juhlistaa tämän ystäväperheen tyttären syntymäpäivää. Joten, herkkuputken katkeaminen saattaa sittenkin kestää vieläkin pidempään. Who cares.
Kesän jälkeen tulee syksy, koulukin alkaa taas ja siinä samalla kutsut kavereiden syntymäpäiville lisääntyvät. Synttäreillä (tietenkin) herkutellaan, kakkua on pakko saada ja karkkiakin pääsee maistamaan. Olemme onnistuneet pitämään lapset melko etäällä karkeista siitä yksinkertaisesta syystä, että emme syö niitä juuri itsekään. Suklaan päälle ymmärtävät kyllä, se kelpaisi milloin vain. Saa sitä toisinaan jälkiruoaksi, mutta joka päivä ei syödä jälkiruokaa.
Meiltä jäi väliin syyskuun lopulla yhdet syntymäpäiväjuhlat, mutta herkkukiintiötä paikkailtiin kyllä heti halloweeninä. Keräilykassien sisältöä tutkittiin moneen kertaan, kaikki saalis nosteltiin pöydälle ja siitä valittiin ensin makoisimmat. Kerralla ei saanut kaikkea syödä, ja riittihän niitä useamman päivän jälkiruoka-annoksiksi. Halloweenista liu'uttiin sujuvasti marraskuun lasten syntymäpäiväjuhliin ja sitten tulikin kiitospäivä, minkä jälkeen lennähdimme lomalle Floridaan ja niin - saahan lomalla vähän herkutella. Lämmintäkin riitti ja jäätelö kuuluu kesäsäähän, eikö niin. Ja sitten tulikin joulukuu.
Niin, joulukuu. Juhlimme esikoisen syntymäpäiviä jo vähän etuajassa kuun alussa, melkein heti Floridasta palattuamme. Siitä sitten sujuvasti kohti oikeaa syntymäpäivää, toki silloinkin syötiin kakkua, etenkin kun saimme isovanhemmat vieraaksi ja pappakin juhli samoihin aikoihin syntymäpäivää. Syyskauden päätökseksi preschoolilla juhlittiin vuoden pimeimpänä päivänä valoa, ja syötiin sen jälkeen - kakkua. Ja tarviiko sitten enää mainitakaan, että joulu oli jo ihan ovella. Joulutortut ilmestyivät kuvaan, tietenkin.
On syöty muutakin kuin torttuja. Monenlaista jouluruokaa ja kaikenlaista muuta hyvää. Suklaajälkiruokia, hedelmätorttua. Suklaakarkkeja niistä perinteisistä suomalaisista rasioista ja jotain tikkunekun näköisiä lahjaksi saatuja leivonnaisia. Mitä lie, mutta makeita joka tapauksessa.
Tällainenkin saatiin aikaan, mutta tunnustaa täytyy, että löytyi sattumalta kellarin kaapista. Jäänyt viime vuonna avaamatta tyystin. Valmistalo, oikea pakettiratkaisu. Ei tarvinnut hermoilla seinien kestävyydestä, sillä vain koristelu puuttui. Käytimme lasten kanssa kaikki kuorrutustuubilliset, joita kaapista vain löytyi. Tiedän, se myös näyttää siltä. Mutta on ainakin värikäs! Ja selvää on, että tätä ei taatusti syödä.
Joulu on tuntunut pitkältä, liekö syynä se, että samaan syssyyn on vietetty vielä viikonloppua. Kuvittelen myös, että tänä vuonna on sittenkin ollut joulun tienoilla yhtäkkiä yllättävän paljon aikaa, sillä vieraina ovat isovanhemmat ovat tuplanneet aikuisten määrän taloudessamme. Tai sitten, ehkä en ole yrittänytkään tehdä mitenkään kovin paljon. Sillä en minä sittenkään aina niin tarkka ole, vaikka joskus pikkutarkaksikin tunnustaudun.
Tänään sunnuntaina poikkesimme mieheni kanssa iltapäivällä kaupungille. Paikallinen, rento crepe-paikka oli nappivalinta iltapäivän pysähdykselle. Mansikoita ja kermavaahtoa, kuppi kuumaa cappuccinoa, hyvää seuraa. Aika täydellinen setti.
Tästä jatkamme kohti arkisempaa tammikuuta. Kunhan nyt ensin juhlistamme vielä esikoisen syntymäpäiviä kerran jälkikäteen, sillä hänen paras ystävänsä ei päässyt joulukuun juhliin ja vietämme uuden vuoden jälkeen mini-syntymäpäivää heidän perheensä kanssa. Ja niin, sitten taitaakin olla aika juhlistaa tämän ystäväperheen tyttären syntymäpäivää. Joten, herkkuputken katkeaminen saattaa sittenkin kestää vieläkin pidempään. Who cares.
lauantai 26. joulukuuta 2015
Joku työihminen
- Taitaa tulla ensimmäinen joulu, kun me ei saada lahjoja. Seitsemänvuotiaan äänessä on haikeutta, pettymystäkin, mutta rauhallisesti hän tuntuu asian ottavan. Jouluaattoillan odotetuimman vieraan saapuminen nimittäin kestää, vaikka olemme jo rientäneet yläkerran lastenhuoneen ikkunaan tarkkailemaan tilannetta ja meille on kerrottu, että joulupukki on luultavasti jo aivan nurkan takana. - On se varmaan ehkä jo lentokentällä, toteaa esikoinen kuitenkin hetken asiaa tuumailtuaan. Täytyyhän joulupukin tänne lentämällä tulla, ei kai muuten ehtisi Suomesta saakka.
Tämän ulkosuomalaisperheen joulun vietto noudattelee kotisuomalaista tyyliä etenkin siinä mielessä, että joulupukkia odotellaan ovelle aattoiltana, eikä lahjoja tarvitsekaan odottaa joulupäivän aamuun saakka kuten täällä yleensä. Joulusukkiin oli jotain sujahtanut jo aattoaamuun mennessä, ja jännitys oli jo aamuvarhaisella käsinkosketeltava. Tänä vuonna olemme saaneet jouluvieraiksi isovanhemmat, ja seitsemänvuotiasta oli hieman mietityttänyt, kuinka joulupukki voi tietää, että he ovatkin jouluna täällä eivätkä Suomessa. Jos vaikka lahjat menisivätkin väärään osoitteeseen.
Ja tuleehan se odotettu vieras viimein. Kolme innokasta juoksee portaita alas ovelle ja me muut perässä. Pappa on ehtinyt ilmoittaa etukäteen, että häntä joulupukki vähän pelottaa ja että hän saattaa mennä piiloon. Kukaan ei tuossa jännityksen tohinassa ehdi (ehkä) miettiä, oliko pappa ehtinyt piiloutua, vaan kaikki mielenkiinto kohdistuu tähän vieraaseen. Lahjasäkkejä näkyy mukana olevan, ovella on muutama pahvilaatikkokin, jotka eivät kaiketi ole mahtuneet säkkeihin. Joulupukki tulee kynnyksen yli ja jututtaa lapsia, joista jokainen vastaa sujuvasti olleensa kiltti. Onneksi. Tässä vaiheessa olisi ikävää joutua tilille tekemisistään, jos niissä jotain moitittavaa olisi. Ehkä on sittenkin hyvä, ettei joulupukki ihan kaikesta tiedä eikä kaikkea kuule. Joka tapauksessa, kaikki saavat lahjoja, riittävästi. Joten riittävän kilttejä olemme epäilemättä olleet.
Joulupukki hyvästellään (varmuuden vuoksi) aika nopeasti, onhan hän kiireinen, sillä tälläkin mantereella on varmasti vielä koko yöksi hommaa edessä. Olohuone täyttyy kiljahduksista, rapinasta ja paperien repimisestä, yhtäkkiä joka paikassa on jotain uutta ja kaikkea pitää kokeilla, avata, testata ja tunnustella.
- Joulupukki oli varmaan pappa, toteaa neljävuotias poika jonkin ajan kuluttua tomerasti isälleen. - Eihän se pappa ollut! toteaa (ihmettelee) isä. - Se oli varmaan joku isin työihminen. - Työihminen? - Kun sillä näkyi sellainen raitapaita (=kauluspaita). - Ei se kyllä ollut kukaan isin töistä. Kyllä se oli joulupukki! toteaa isä samalla kun ajattelee, että taisi olla viimeinen tällainen joulu meillä.
- Sillä joulupukilla oli kyllä papan ääni! ilmoittaa neljävuotias tyttö hetken päästä kahvipöydässä suklaata mutustellessaan. - No, kyllä joulupukki on jo vanha mies, ja vanhoilla miehillä on sellainen vanhemman miehen ääni, pappakin on jo vähän vanhempi mies, kiiruhtaa äiti selittämään, jotain, kun jotain pitää keksiä, nopeasti. Tyttö katselee mietiskellen, ja hymyilee.
Joulu on sujunut onnellisesti, kaikki saivat lahjoja ja olivat niihin tyytyväisiä. Ruokaa on ollut riittävästi, ja edelleen tapaninpäivän iltana jääkaapista voi löytää kaikenlaista. Iltaisin uni on tullut jälkikasvulle nopeasti ja aikuisilla on aikaa istahtaa sohvalle kaikessa rauhassa. Tänä vuonna joulu tuntuu pitkältä, sillä kun joulupäivän jälkeen seuraa viikonloppu, on se täkäläisittäin pitkä vapaa. Muussa tapauksessa arki kutsuisi työssäkäyviä heti 26. päivä.
Ulkosuomalaista mietityttää, että onko joulun viettokin muuttumassa. Tai ainakin se tunne siitä, mitä jouluun kuuluu ja kuinka kauan sitä kestää. Kuinka aaton arkisuus tuntuu jo aivan normaalilta (silloin täällä on vielä yleisesti työpäivä, joskin se voi olla normaalia lyhyempi) ja joulupäivän jälkeen ei ihmetytä, että yhtäkkiä kaikki on taas kuten ennen.
- Joulupukki, vanha ukki, käypä tänne, emme pelkää, kuuluu lastenhuoneesta lauantai-iltana. Neljävuotias poika nukkuu jo, mutta kaksossiskoa vielä laulattaa. - Tule, tule, joulupukki, täällä on kilttejä lapsia, soveltaa tyttö itse, kun laulun oikeat sanat ovat hukkateillä. Osaavat sentään suomenkielisiä joululauluja, nämä pikkuiset Ameriikan suomalaiset. Joille ensi joulu tulee olemaan vähän erilainen, se kävi nyt tänä vuonna ilmi.
Ensi vuonna nimittäin, ei pappa eikä isi piiloudu yhtään mihinkään, kun joulupukin on aika tulla. Ei nimittäin menisi läpi.
Tämän ulkosuomalaisperheen joulun vietto noudattelee kotisuomalaista tyyliä etenkin siinä mielessä, että joulupukkia odotellaan ovelle aattoiltana, eikä lahjoja tarvitsekaan odottaa joulupäivän aamuun saakka kuten täällä yleensä. Joulusukkiin oli jotain sujahtanut jo aattoaamuun mennessä, ja jännitys oli jo aamuvarhaisella käsinkosketeltava. Tänä vuonna olemme saaneet jouluvieraiksi isovanhemmat, ja seitsemänvuotiasta oli hieman mietityttänyt, kuinka joulupukki voi tietää, että he ovatkin jouluna täällä eivätkä Suomessa. Jos vaikka lahjat menisivätkin väärään osoitteeseen.
Ja tuleehan se odotettu vieras viimein. Kolme innokasta juoksee portaita alas ovelle ja me muut perässä. Pappa on ehtinyt ilmoittaa etukäteen, että häntä joulupukki vähän pelottaa ja että hän saattaa mennä piiloon. Kukaan ei tuossa jännityksen tohinassa ehdi (ehkä) miettiä, oliko pappa ehtinyt piiloutua, vaan kaikki mielenkiinto kohdistuu tähän vieraaseen. Lahjasäkkejä näkyy mukana olevan, ovella on muutama pahvilaatikkokin, jotka eivät kaiketi ole mahtuneet säkkeihin. Joulupukki tulee kynnyksen yli ja jututtaa lapsia, joista jokainen vastaa sujuvasti olleensa kiltti. Onneksi. Tässä vaiheessa olisi ikävää joutua tilille tekemisistään, jos niissä jotain moitittavaa olisi. Ehkä on sittenkin hyvä, ettei joulupukki ihan kaikesta tiedä eikä kaikkea kuule. Joka tapauksessa, kaikki saavat lahjoja, riittävästi. Joten riittävän kilttejä olemme epäilemättä olleet.
Joulupukki hyvästellään (varmuuden vuoksi) aika nopeasti, onhan hän kiireinen, sillä tälläkin mantereella on varmasti vielä koko yöksi hommaa edessä. Olohuone täyttyy kiljahduksista, rapinasta ja paperien repimisestä, yhtäkkiä joka paikassa on jotain uutta ja kaikkea pitää kokeilla, avata, testata ja tunnustella.
- Joulupukki oli varmaan pappa, toteaa neljävuotias poika jonkin ajan kuluttua tomerasti isälleen. - Eihän se pappa ollut! toteaa (ihmettelee) isä. - Se oli varmaan joku isin työihminen. - Työihminen? - Kun sillä näkyi sellainen raitapaita (=kauluspaita). - Ei se kyllä ollut kukaan isin töistä. Kyllä se oli joulupukki! toteaa isä samalla kun ajattelee, että taisi olla viimeinen tällainen joulu meillä.
- Sillä joulupukilla oli kyllä papan ääni! ilmoittaa neljävuotias tyttö hetken päästä kahvipöydässä suklaata mutustellessaan. - No, kyllä joulupukki on jo vanha mies, ja vanhoilla miehillä on sellainen vanhemman miehen ääni, pappakin on jo vähän vanhempi mies, kiiruhtaa äiti selittämään, jotain, kun jotain pitää keksiä, nopeasti. Tyttö katselee mietiskellen, ja hymyilee.
Joulu on sujunut onnellisesti, kaikki saivat lahjoja ja olivat niihin tyytyväisiä. Ruokaa on ollut riittävästi, ja edelleen tapaninpäivän iltana jääkaapista voi löytää kaikenlaista. Iltaisin uni on tullut jälkikasvulle nopeasti ja aikuisilla on aikaa istahtaa sohvalle kaikessa rauhassa. Tänä vuonna joulu tuntuu pitkältä, sillä kun joulupäivän jälkeen seuraa viikonloppu, on se täkäläisittäin pitkä vapaa. Muussa tapauksessa arki kutsuisi työssäkäyviä heti 26. päivä.
Ulkosuomalaista mietityttää, että onko joulun viettokin muuttumassa. Tai ainakin se tunne siitä, mitä jouluun kuuluu ja kuinka kauan sitä kestää. Kuinka aaton arkisuus tuntuu jo aivan normaalilta (silloin täällä on vielä yleisesti työpäivä, joskin se voi olla normaalia lyhyempi) ja joulupäivän jälkeen ei ihmetytä, että yhtäkkiä kaikki on taas kuten ennen.
- Joulupukki, vanha ukki, käypä tänne, emme pelkää, kuuluu lastenhuoneesta lauantai-iltana. Neljävuotias poika nukkuu jo, mutta kaksossiskoa vielä laulattaa. - Tule, tule, joulupukki, täällä on kilttejä lapsia, soveltaa tyttö itse, kun laulun oikeat sanat ovat hukkateillä. Osaavat sentään suomenkielisiä joululauluja, nämä pikkuiset Ameriikan suomalaiset. Joille ensi joulu tulee olemaan vähän erilainen, se kävi nyt tänä vuonna ilmi.
Ensi vuonna nimittäin, ei pappa eikä isi piiloudu yhtään mihinkään, kun joulupukin on aika tulla. Ei nimittäin menisi läpi.
tiistai 22. joulukuuta 2015
Kuormajuhdan päivä
Tiistai, kaksi päivää jouluaattoon ja viimeistä koulupäivää viedään. Joululomalle on jo vähän kiire, aamullakin olo on hiukan levoton mutta toisaalta jo huojentunutkin. Syksy on aina kiireistä aikaa, joulun vapaat tuovat mahdollisuuden ottaa rennommin. Tänä tiistaina lastaan autoon kolme lasta, kolme reppua, kolme eväslaukkua, pari kassillista vaihtokenkiä sadesäähän ja lepohetkeen tarkoitetun peiton sekä kaksi valtavaa kassillista lahjapusseja, joista löytyy tuttua sinisävyistä suklaata. Mielikuvitus ei tarjonnut uutukaisempaa ideaa tänä(kään) vuonna, mutta onneksi kaikki tuntuvat pitävän suomalaisesta suklaasta.
Vettä sataa kaatamalla, lämpöasteita on parhaimmillaan noin kahdeksan celsiuksen verran. Joulumielen saa rakentaa muun kuin sään varaan, sillä tänä vuonna emme takuuvarmasti ole saamassa valkoista joulua. Kaksi nuorinta lapsukaista haluaa ehdottomasti kantaa lahjapusseja eivätkä missään nimessä omia laukkujaan. Saamme osaksemme monta hyväntahtoista hymyä ja huudahdusta, kun metrinmittaiset raahaavat lahjapusseja sisältäviä suuria pahvikasseja kohti koulurakennusta. Onneksi joku pitää ovea auki tälle komppanialle, tietenkin, näinhän se täällä toimii. Sen lisäksi, että yritän valvoa, ettei kukaan pudota mitään kuralätäköihin, yritän pitää lukua siitä, että minulla on kaikki suunnittelemani ylipäätään mukana. Viimeinen koulupäivä on vähän sellainen erilainen rypistys, myös äideille, eikö totta.
Kaikki lokerot pitää tyhjentää, kuulen. Koulussa tehdään perusteellinen siivous joulutauon aikana. Ei se yllätyksenä tule, olin muutenkin aikonut keräillä kaiken mahdollisen kotiin ja pesuun. Koulupäivän päätteeksi keräilen takkeja, kenkiä, hanskoja, pipoja. Kaikki on märkää. Koko päivän on satanut, ja siitä huolimatta ohjelmaa on ollut myös ulkona. Survon läpimärkiä kevyttoppatakkeja muovikasseihin ja kehotan lapsia sujahtamaan sadetakkeihinsa, jotka onneksi ovat olleet koulussa varalla koko syksyn. Poika ei laita pipoa päähän, ymmärrän. Läpeensä märkä villapipo ei mahda tuntua mukavalta. Reppuihin sullon kaikkea pikkusälää, kotiin matkaavia askarteluja ja mitä nyt kaikkea.
Alkuillasta palaamme kouluun. Preschool viettää valon juhlaa vuoden pimeimpänä aikana. Tänään päivä on ollut näillä leveyksillä 8 tuntia 50 minuuttia pitkä. Ei se pitkältä tunnu, mutta on se koto-Suomea selvästi pidempi kuitenkin. Edelleen jatkuva vesisade on saanut siirtymään suunnitelmaan B. Suunnitelma A olisi vienyt meidät lyhtykulkueessa koulun pihamaalle, mutta nyt hiippailemme pimeässä koulussa jumppasalista keskusaulaan valon laulujen saattelemana. Meillä on kaksi pientä onnellista preschoolilaista.
Vaatteet on saatu kotiin odottamaan pesua, lokerot on tyhjennetty, omat lyhdyt ja lahjaksi saadut pienet muistot on tuotu ylpeydellä kotiin. Opettajat ovat saaneet suklaansa ja arki saa muuttua luvalla lomaksi. Kuormajuhta on saanut laskea taakkansa ja istahtaa taas kotisohvalle. Raukeus painaa silmiä, mutta hetki on sen verran leppoisa, että siitä tahtoisi vielä nauttia. Kaatosade on hiljentynyt. Kaksi päivää jouluaattoon. Ajatuksissa joulu on jo aivan nurkan takana. Siitä ei tule valkoinen, mutta ei oikeastaan mustakaan, sen sijaan ilmeisesti melkein kesäinen. En ole koskaan kokenut joulua, jolloin lämpöasteita voi olla parisenkymmentä, mutta tänä vuonna taidetaan päästä lähelle. Kaikessa omituisuudessaan, on se joulu kuitenkin.
Joten - todella lämpimät jouluterveiset Vermontista!
Vettä sataa kaatamalla, lämpöasteita on parhaimmillaan noin kahdeksan celsiuksen verran. Joulumielen saa rakentaa muun kuin sään varaan, sillä tänä vuonna emme takuuvarmasti ole saamassa valkoista joulua. Kaksi nuorinta lapsukaista haluaa ehdottomasti kantaa lahjapusseja eivätkä missään nimessä omia laukkujaan. Saamme osaksemme monta hyväntahtoista hymyä ja huudahdusta, kun metrinmittaiset raahaavat lahjapusseja sisältäviä suuria pahvikasseja kohti koulurakennusta. Onneksi joku pitää ovea auki tälle komppanialle, tietenkin, näinhän se täällä toimii. Sen lisäksi, että yritän valvoa, ettei kukaan pudota mitään kuralätäköihin, yritän pitää lukua siitä, että minulla on kaikki suunnittelemani ylipäätään mukana. Viimeinen koulupäivä on vähän sellainen erilainen rypistys, myös äideille, eikö totta.
Kaikki lokerot pitää tyhjentää, kuulen. Koulussa tehdään perusteellinen siivous joulutauon aikana. Ei se yllätyksenä tule, olin muutenkin aikonut keräillä kaiken mahdollisen kotiin ja pesuun. Koulupäivän päätteeksi keräilen takkeja, kenkiä, hanskoja, pipoja. Kaikki on märkää. Koko päivän on satanut, ja siitä huolimatta ohjelmaa on ollut myös ulkona. Survon läpimärkiä kevyttoppatakkeja muovikasseihin ja kehotan lapsia sujahtamaan sadetakkeihinsa, jotka onneksi ovat olleet koulussa varalla koko syksyn. Poika ei laita pipoa päähän, ymmärrän. Läpeensä märkä villapipo ei mahda tuntua mukavalta. Reppuihin sullon kaikkea pikkusälää, kotiin matkaavia askarteluja ja mitä nyt kaikkea.
Alkuillasta palaamme kouluun. Preschool viettää valon juhlaa vuoden pimeimpänä aikana. Tänään päivä on ollut näillä leveyksillä 8 tuntia 50 minuuttia pitkä. Ei se pitkältä tunnu, mutta on se koto-Suomea selvästi pidempi kuitenkin. Edelleen jatkuva vesisade on saanut siirtymään suunnitelmaan B. Suunnitelma A olisi vienyt meidät lyhtykulkueessa koulun pihamaalle, mutta nyt hiippailemme pimeässä koulussa jumppasalista keskusaulaan valon laulujen saattelemana. Meillä on kaksi pientä onnellista preschoolilaista.
Vaatteet on saatu kotiin odottamaan pesua, lokerot on tyhjennetty, omat lyhdyt ja lahjaksi saadut pienet muistot on tuotu ylpeydellä kotiin. Opettajat ovat saaneet suklaansa ja arki saa muuttua luvalla lomaksi. Kuormajuhta on saanut laskea taakkansa ja istahtaa taas kotisohvalle. Raukeus painaa silmiä, mutta hetki on sen verran leppoisa, että siitä tahtoisi vielä nauttia. Kaatosade on hiljentynyt. Kaksi päivää jouluaattoon. Ajatuksissa joulu on jo aivan nurkan takana. Siitä ei tule valkoinen, mutta ei oikeastaan mustakaan, sen sijaan ilmeisesti melkein kesäinen. En ole koskaan kokenut joulua, jolloin lämpöasteita voi olla parisenkymmentä, mutta tänä vuonna taidetaan päästä lähelle. Kaikessa omituisuudessaan, on se joulu kuitenkin.
Joten - todella lämpimät jouluterveiset Vermontista!
torstai 17. joulukuuta 2015
Kiitos kysymästä, vähän väsyttää
Jollekin keskivertoihmiselle riittää kuulemma noin seitsemän tunnin yöunet. Olen aika keskiverto muutenkin, joten minullekin se sopii. Seitsemän tuntia on hyvä saavutus ja silloin jaksaa ns. normaalisti, ajattelematta sen enempää päivän mittaan, onko väsynyt vai ei. Kuusi tuntia unta yössä on arjessa tavallinen määrä, mutta jos sitä ei moneen päivään pääse paikkaamaan, alkaa se vähitellen käydä jaksamisen päälle. Sitä vähemmästä ei sitten kannata puhuakaan.
Mutta aionpa puhua sittenkin. Että jos nyt muinakin vuosina, niin tänä vuonna varsinkin, joulu on saapumassa aivan varkain. Marraskuussa kävi jo kyllä mielessä, että joululahjoja voisi jo suunnitella, lasten kanssa voisi leipoa piparkakkuja, joulukorttejakin voisi lähettää, oveen voisi tehdä kranssin koristeeksi ja mitä sitä nyt kaikkea. Mutta enhän minä, kun minusta on jossain ihmeen välissä tullut se viimetinkaihminen. Syytän yli äyräiden tulvivaa kovalevyäni, sitä, joka on omassa päässä.
Mutta joulukuu tuli. Itse asiassa olimme kuun vaihteessa lomalla Floridassa ja kun sieltä palasimme, oli joulukuu jo ehtinyt päästä hyvään vauhtiin. Skarppasin kyllä sen verran, että heti palattuamme nappasin lomakuvista käsittelyyn sen, jonka joulukorttiin halusin ja tilasin sellaisia valokuvakortteja. Ne ovat nyt olleet matkalla jo monta, monta päivää. Tosin edelleenkin vasta minulle päin. Joten anteeksi vain siellä Suomessa, ei tule joulukortteja ajoissa tänäkään vuonna.
Verotti kyllä vähän yöunia tuo valokuvien plärääminen ja muokkaaminen, ja sitten tuli sekin säpsähdys, että jo perinteeksi muodostunut valokuvakirjakin on vielä tekemättä. Itsenäisyyspäivän viikonloppuna järjestettiin syntymäpäiväjuhlatkin, vieraita oli reilut parisenkymmentä, oli siinäkin jotain puuhailtavaa, ainakaan en nukkunut tarpeeksi. Ja sitten tuli vielä sellainenkin herätys, että mieheni oli lähdössä piakkoin työmatkalle Suomeen ja tulossa oli tuhannen taalan paikka lähettää Suomeen menevät joululahjat matkalaukussaan lähemmäksi määränpäätä. Joten yksi ilta meni paketoidessa. Rapisevien papereiden, sykkyrälle menevien lahjanarujen ja nimilappusten kanssa. Sulassa sovussa olohuoneen pöydällä ne kaikki, sekä hyvin myöhäinen iltapala, teekupillinen ja punaviinilasillinen. Selvisin.
Vähäisten yöunien aikakausi siis vain jatkui. Valokuvakirja on yleensä syntynyt parissa, kolmessa illassa, mutta nyt siihen tarvittiin viisi. Se johtui ensisijaisesti siitä, että kolmantena aherrusiltana poikamme puuttui peliin. Illalla alkanut yskä alkoi vaivata sängyssä ja kuume nousi. Juoksin alakerran ja yläkerran väliä, annoin pojalle kuumelääkettä, yritin viilentää vaatetustaan, yritin juottaa tarpeeksi vettä, ja niin edelleen. Istuin välillä portaikossa puhelimeni kanssa, josta selasin kuvia kirjaa varten. Enimmäkseen istuin poikani vieressä rauhoittelemassa ja ihmettelemässä, mitä seuraavaksi keksisin. Kaksi iltaa ja yötä meni siten ja ei kannata varmaankaan mainitakaan, miten hyvin saa nukuttua, kun viimein ottaa kuumeisen, rauhattoman lapsen viereensä, jotta olisi mahdollista, että me molemmat vain väsähtäisimme jossain vaiheessa niin, että saisimme unta edes hetken verran. Saattaa olla, että saldoksi tuli noin kolme tuntia. Ja se mies? Siellähän se, työmatkalla tietenkin.
Viidentenä iltana kuvakirja oli jo lähellä valmistumistaan, mutta viime hetken silaukset vaativat vielä yllättävästi aikaa. Vieläkin kuumeinen poika oli kuitenkin siinä vaiheessa päässyt ilmeisesti pahimman vaiheen yli, sillä unensa oli jo paljon rauhallisempaa. Olin niin lähellä sen kuvakirjan kanssa. Sitten lukitsin tietokoneeni mousepadin. Miksikö? Ei aavistustakaan, sillä en tee niin koskaan. Jokin sopiva näppäinyhdistelmä väärässä kohdassa ja naps. Ja sitten olin ilmeisesti jo niin väsynyt, etten kyennyt yhtäkkiä mitenkään muistamaan, miten lukitus poistetaan. Voi elämä. Ja kun se onnistui ja pääsin lähettämään tilausta ja kuvatiedostot alkoivat valua eteenpäin, tapahtui se väistämättömin. Nettiyhteys alkaa tökkiä. Ei tarvitse kai kertoa, miltä se tuntuu.
Olen yrittänyt muistella, milloin viimeksi nukuin sen seitsemän tuntia yössä. Tiedän kyllä, että on paljon ihmisiä, jotka kärsivät unettomuudesta oikeasti, kaikki sympatiani heille. Minun alle seitsemäntuntiseni, ne kaikki viisi-, kuusi- ja kolmetuntiset, joita olen viime viikkoina keräillyt, ovat kuitenkin lähinnä itse aiheutettuja. Joten niin makaa kuin petaa. Ensi vuonna sitten paremmalla onnella. Ehkä aloitan jouluvalmistelut jo lokakuussa. (Ja hah.)
Appivanhemmat ovat saapuneet viettämään joulua ja mieskin on saatu kotiin. Aikoo jopa pysytellä poissa työmatkoilta koko loppuvuoden. Joten univelat saadaan ehkä sittenkin kuitattua joululoman aikana.
Niin, kiitos kysymästä, kyllä väsyttää. Koska yritän nyt ehtiä saavuttamaan sen seitsentuntisen, on jaarittelut lopetettava tänään tähän. Hyvää ja rauhallista yötä Vermontista!
Mutta aionpa puhua sittenkin. Että jos nyt muinakin vuosina, niin tänä vuonna varsinkin, joulu on saapumassa aivan varkain. Marraskuussa kävi jo kyllä mielessä, että joululahjoja voisi jo suunnitella, lasten kanssa voisi leipoa piparkakkuja, joulukorttejakin voisi lähettää, oveen voisi tehdä kranssin koristeeksi ja mitä sitä nyt kaikkea. Mutta enhän minä, kun minusta on jossain ihmeen välissä tullut se viimetinkaihminen. Syytän yli äyräiden tulvivaa kovalevyäni, sitä, joka on omassa päässä.
Mutta joulukuu tuli. Itse asiassa olimme kuun vaihteessa lomalla Floridassa ja kun sieltä palasimme, oli joulukuu jo ehtinyt päästä hyvään vauhtiin. Skarppasin kyllä sen verran, että heti palattuamme nappasin lomakuvista käsittelyyn sen, jonka joulukorttiin halusin ja tilasin sellaisia valokuvakortteja. Ne ovat nyt olleet matkalla jo monta, monta päivää. Tosin edelleenkin vasta minulle päin. Joten anteeksi vain siellä Suomessa, ei tule joulukortteja ajoissa tänä
Verotti kyllä vähän yöunia tuo valokuvien plärääminen ja muokkaaminen, ja sitten tuli sekin säpsähdys, että jo perinteeksi muodostunut valokuvakirjakin on vielä tekemättä. Itsenäisyyspäivän viikonloppuna järjestettiin syntymäpäiväjuhlatkin, vieraita oli reilut parisenkymmentä, oli siinäkin jotain puuhailtavaa, ainakaan en nukkunut tarpeeksi. Ja sitten tuli vielä sellainenkin herätys, että mieheni oli lähdössä piakkoin työmatkalle Suomeen ja tulossa oli tuhannen taalan paikka lähettää Suomeen menevät joululahjat matkalaukussaan lähemmäksi määränpäätä. Joten yksi ilta meni paketoidessa. Rapisevien papereiden, sykkyrälle menevien lahjanarujen ja nimilappusten kanssa. Sulassa sovussa olohuoneen pöydällä ne kaikki, sekä hyvin myöhäinen iltapala, teekupillinen ja punaviinilasillinen. Selvisin.
Vähäisten yöunien aikakausi siis vain jatkui. Valokuvakirja on yleensä syntynyt parissa, kolmessa illassa, mutta nyt siihen tarvittiin viisi. Se johtui ensisijaisesti siitä, että kolmantena aherrusiltana poikamme puuttui peliin. Illalla alkanut yskä alkoi vaivata sängyssä ja kuume nousi. Juoksin alakerran ja yläkerran väliä, annoin pojalle kuumelääkettä, yritin viilentää vaatetustaan, yritin juottaa tarpeeksi vettä, ja niin edelleen. Istuin välillä portaikossa puhelimeni kanssa, josta selasin kuvia kirjaa varten. Enimmäkseen istuin poikani vieressä rauhoittelemassa ja ihmettelemässä, mitä seuraavaksi keksisin. Kaksi iltaa ja yötä meni siten ja ei kannata varmaankaan mainitakaan, miten hyvin saa nukuttua, kun viimein ottaa kuumeisen, rauhattoman lapsen viereensä, jotta olisi mahdollista, että me molemmat vain väsähtäisimme jossain vaiheessa niin, että saisimme unta edes hetken verran. Saattaa olla, että saldoksi tuli noin kolme tuntia. Ja se mies? Siellähän se, työmatkalla tietenkin.
Viidentenä iltana kuvakirja oli jo lähellä valmistumistaan, mutta viime hetken silaukset vaativat vielä yllättävästi aikaa. Vieläkin kuumeinen poika oli kuitenkin siinä vaiheessa päässyt ilmeisesti pahimman vaiheen yli, sillä unensa oli jo paljon rauhallisempaa. Olin niin lähellä sen kuvakirjan kanssa. Sitten lukitsin tietokoneeni mousepadin. Miksikö? Ei aavistustakaan, sillä en tee niin koskaan. Jokin sopiva näppäinyhdistelmä väärässä kohdassa ja naps. Ja sitten olin ilmeisesti jo niin väsynyt, etten kyennyt yhtäkkiä mitenkään muistamaan, miten lukitus poistetaan. Voi elämä. Ja kun se onnistui ja pääsin lähettämään tilausta ja kuvatiedostot alkoivat valua eteenpäin, tapahtui se väistämättömin. Nettiyhteys alkaa tökkiä. Ei tarvitse kai kertoa, miltä se tuntuu.
Olen yrittänyt muistella, milloin viimeksi nukuin sen seitsemän tuntia yössä. Tiedän kyllä, että on paljon ihmisiä, jotka kärsivät unettomuudesta oikeasti, kaikki sympatiani heille. Minun alle seitsemäntuntiseni, ne kaikki viisi-, kuusi- ja kolmetuntiset, joita olen viime viikkoina keräillyt, ovat kuitenkin lähinnä itse aiheutettuja. Joten niin makaa kuin petaa. Ensi vuonna sitten paremmalla onnella. Ehkä aloitan jouluvalmistelut jo lokakuussa. (Ja hah.)
Vieraita Suomesta, kyllä on. |
Appivanhemmat ovat saapuneet viettämään joulua ja mieskin on saatu kotiin. Aikoo jopa pysytellä poissa työmatkoilta koko loppuvuoden. Joten univelat saadaan ehkä sittenkin kuitattua joululoman aikana.
Niin, kiitos kysymästä, kyllä väsyttää. Koska yritän nyt ehtiä saavuttamaan sen seitsentuntisen, on jaarittelut lopetettava tänään tähän. Hyvää ja rauhallista yötä Vermontista!
tiistai 8. joulukuuta 2015
Joulu tulee, varmasti
On ehkä aika tylsää sanoa, että vanhaksi on kai tulossa, sillä joulu tuntuu saapuvan joka vuosi yhä nopeammin. Todellisen sekä itselleen luomansa kiireen pyörteissä suunnittelee tekevänsä vaikka mitä ja sitten toteuttaa niistä ehkä kolmasosan. Ja nekin viime tingassa. Hämärästi muistan vielä, että joskus olin aika säntillinen ihminen. Aina ajoissa, vähän etuajassakin varmasti usein. Tämänpäiväisestä todellisuudesta en sitten viitsi enempää nyt mainitakaan.
Joulukuun alkuun kuuluu kuitenkin muiden joukossa yksi tehtävä, josta yritän pitää kiinni. Tiedän sen tuottavan iloa lukijoilleen, ja nautin itsekin sen tekemisestä. Siitä lähtien, kun saimme esikoisemme, olen tehnyt lähisuvulle joululahjaksi valokuvakirjan, teksteineen ja muistoineen. Kuusi kirjaa on jo valmiina, seitsemännen aika on pian.
Blogivuodet ovat vaikuttaneet, kyllä. Ne ovat antaneet nimiä kirjoille viime vuosina, ja niiden sisällössä on tuttuja elementtejä blogipostauksista. Aika luonnollista kyllä, sillä blogista on tullut kanava, jota seuraamalla moni tutuista ja sukulaisista pysyy matkassamme mukana. Olen säilönyt blogiin niin paljon asiaa ja sattumuksia lapsistamme, että olen pyyhkäissyt kokonaan pois huonon omatunnon siitä, että en täytä vauvakirjoja. Olen jopa keksinyt itselleni siihen hyvän selityksen: vauvakirjat vaatisivat minua kirjoittamaan jäsennellymmin, vastaamaan kysymyksiin ja tukahduttaisivat minulta luovuutta, jota voin blogikirjoittelussa hyödyntää paremmin. Sillä kaikkein helpointa minulle on, kun saan kirjoittaa kaiken juuri siten kuin minusta tuntuu. Puhumattakaan siitä, että se on niin hauskaa. Ja onhan se hauskaa näköjään ollut, sillä juuri tämä teksti on näiden blogipostausten sarjassa 300:s.
Valokuvakirjan suunnittelu saattaa alkaa mielessä jo loka-marraskuussa, mutta koska aikaisesta linnusta on tullut toivoton viimetinkaihminen, alkaa vasta joulukuun puolivälin lähestyessä tapahtua. Näihin aikoihin alan käydä kuvatiedostoja läpi vain todetakseni, että kuvia on liikaa. Päädyn poimimaan muutaman kuvan niistä aihealueista, joista kirja tulee koostumaan ja lataan ne valokuvakirjanteko-ohjelmaan. Tiputtelen kuvat paikoilleen ja kerron, mitä meille on tänä vuonna tapahtunut. Lähetän kirjatilauksen vähän myöhässä joulun toimitusaikoihin nähden ja saan ne onnekkaasti perille juuri jouluksi (tai sitten sen jälkeen). Kuka tietää, miten tänä vuonna käy. Minä tiedän ainakin sen, että sivuakaan ei ole vielä valmiina.
Joulukuun alkuun kuuluu kuitenkin muiden joukossa yksi tehtävä, josta yritän pitää kiinni. Tiedän sen tuottavan iloa lukijoilleen, ja nautin itsekin sen tekemisestä. Siitä lähtien, kun saimme esikoisemme, olen tehnyt lähisuvulle joululahjaksi valokuvakirjan, teksteineen ja muistoineen. Kuusi kirjaa on jo valmiina, seitsemännen aika on pian.
Blogivuodet ovat vaikuttaneet, kyllä. Ne ovat antaneet nimiä kirjoille viime vuosina, ja niiden sisällössä on tuttuja elementtejä blogipostauksista. Aika luonnollista kyllä, sillä blogista on tullut kanava, jota seuraamalla moni tutuista ja sukulaisista pysyy matkassamme mukana. Olen säilönyt blogiin niin paljon asiaa ja sattumuksia lapsistamme, että olen pyyhkäissyt kokonaan pois huonon omatunnon siitä, että en täytä vauvakirjoja. Olen jopa keksinyt itselleni siihen hyvän selityksen: vauvakirjat vaatisivat minua kirjoittamaan jäsennellymmin, vastaamaan kysymyksiin ja tukahduttaisivat minulta luovuutta, jota voin blogikirjoittelussa hyödyntää paremmin. Sillä kaikkein helpointa minulle on, kun saan kirjoittaa kaiken juuri siten kuin minusta tuntuu. Puhumattakaan siitä, että se on niin hauskaa. Ja onhan se hauskaa näköjään ollut, sillä juuri tämä teksti on näiden blogipostausten sarjassa 300:s.
Valokuvakirjan suunnittelu saattaa alkaa mielessä jo loka-marraskuussa, mutta koska aikaisesta linnusta on tullut toivoton viimetinkaihminen, alkaa vasta joulukuun puolivälin lähestyessä tapahtua. Näihin aikoihin alan käydä kuvatiedostoja läpi vain todetakseni, että kuvia on liikaa. Päädyn poimimaan muutaman kuvan niistä aihealueista, joista kirja tulee koostumaan ja lataan ne valokuvakirjanteko-ohjelmaan. Tiputtelen kuvat paikoilleen ja kerron, mitä meille on tänä vuonna tapahtunut. Lähetän kirjatilauksen vähän myöhässä joulun toimitusaikoihin nähden ja saan ne onnekkaasti perille juuri jouluksi (tai sitten sen jälkeen). Kuka tietää, miten tänä vuonna käy. Minä tiedän ainakin sen, että sivuakaan ei ole vielä valmiina.
Tämä tuttu runo pääsi viimevuotiseen kirjaan. |
Mutta koska kiire usein saa aikaan sen, että nopeitakin liikkeitä tapahtuu, aion vakaasti yrittää. Sillä sitten kun lapseni lentävät pesästä, annan heille vauvakirjojen sijaan nämä kirjat. Kun ei äiti ehtinyt mitään vauvakirjoja täytellä, oli liian innostunut niistä blogihommista. Niitä on teetetty niin monta kopiota, että jokainen kolmesta saa omansa. Ja äidille ja isälle on jätetty yksi kappale jokaista. Joiden sivuille voi sitten tiputella niitä liikutuksen kyyneliä, sitten joskus. Niin se varmaankin menee.
sunnuntai 6. joulukuuta 2015
Nuo ilmapallot olohuoneessani
On se aika vuodesta, kun törmäilen ilmapalloihin. Keräilen pientä tavaraa erikoisista paikoista ja ihmettelen, miksi jääkaappini on aina vain täynnä jotain makeaa. Lähiaikoina luultavasti myös löydän tavaraa, jota olin suunnitellut käyttäväni syntymäpäiväjuhlien järjestelyissä, mutta jotka olin tyystin unohtanut. Pikku hiljaa uskaltaudun ehkä myös kellarikerrokseemme, joka muuntuu aina ennen juhlia varastoksi. Sinne nimittäin siivotaan kaikki ympäriinsä lojuva esineistö ja tarvikkeisto siinä vaiheessa, kun ei ehditä siivoamaan sen järjestelmällisemmin, sillä juhlien alkamisajankohta lähestyy, aina nopeammin kuin olit kuvitellutkaan. Voipa käydä niinkin, että kun piilottaa lehtipinoa lipastoon, voi sieltä löytää kasan viimevuotista postia. Ainakin olen systemaattinen sikäli, että keinot eivät ole vuodessa muuttuneet.
Mutta taas kerran tuli todettua, että tuttavien apu on usein korvaamatonta. Tällä kertaa palkkasimme avuksemme kaksi tuttua nuorta, jotka kokosivat lapsille yllätyspusseja (nopeammin ja näppärämmin kuin olisin ikinä itse ehtinyt), ohjasivat lasten askartelun (jälkeen ei jäänyt roskan roskaa, ei sen koommin tussien väärinkäyttöä), tarjoilivat lapsille kakkua ja mehua (minä vain leikkasin kakusta paloja) ja siivosivat astiat tiskikoneeseen (ennen kuin ehdin itse edes ajatella asiaa). Ja luultavasti kaikkea muuta, mitä en ennättänyt edes huomata. Kaikki kunnia siis kuusitoistavuotiaille!
Mutta taas kerran tuli todettua, että tuttavien apu on usein korvaamatonta. Tällä kertaa palkkasimme avuksemme kaksi tuttua nuorta, jotka kokosivat lapsille yllätyspusseja (nopeammin ja näppärämmin kuin olisin ikinä itse ehtinyt), ohjasivat lasten askartelun (jälkeen ei jäänyt roskan roskaa, ei sen koommin tussien väärinkäyttöä), tarjoilivat lapsille kakkua ja mehua (minä vain leikkasin kakusta paloja) ja siivosivat astiat tiskikoneeseen (ennen kuin ehdin itse edes ajatella asiaa). Ja luultavasti kaikkea muuta, mitä en ennättänyt edes huomata. Kaikki kunnia siis kuusitoistavuotiaille!
Ja kaikkein ihastuttavinta oli se, että itse päivänsankari loisti koko juhlien ajan. Hetkittäin ehdin pohtia, minne tyttöni ujous olikaan taas kaikonnut. Hän otti innolla vastaan jokaisen víeraan, muisti kiittää, ohjasi kavereitaan askartelemaan ja esitteli huonettaan. Hyöri ja pyöri joukossa ympäriinsä My Little Pony -kruunu päässään. Tänään vielä joitakin päiviä vajaa seitsemänvuotias olikin kasvanut taas ja nautti täysin siemauksin päähenkilönä toimimisesta. This has been the best birthday ever! hän huudahteli, englanniksi tietenkin. Sillä tänä syksynä käännettä on selvästi päässyt tapahtumaan - hän valitsee yhä useammin englanninkielisen ilmaisun suomenkielisen sijaan.
Äiti on aika tyytyväinen. Siksi, että yli kahdenkymmenen vieraan jälkeen talo on siivottu tunnissa parissa, sillä missään ei oikeasti ole mitään mainittavaa sotkua. Yhtään lahjapaperia en siivonnut, sillä joku muu oli ehtinyt kerätä ne pois ennen minua. Imuroinnin, lattianpesun ja keittiön järjestelyn jälkeen ihmettelen taas, miten tällaisella väkimäärällä voidaankin juhlia näin siivosti. Jos keräilenkin My Little Pony -koruja tai lahjaksi saatuja askarteluhelmiä vähän lattioilta, on se aika pientä kuitenkin. Iltapäivän juhlinnan jälkeen ehdimme siirtyä niin päivälliseen, huomisen koulupäivän valmisteluihin ja iltatoimiin aivan normaalin aikataulun mukaisesti. Kolme pientä, jotka kuitenkin olivat jännittäneet tätä päivää tavallista enemmän, reagoivat normaalia riehakkaammalla nukkumaanmenolla, mutta hiljaisuus laskeutui taloon kuitenkin aivan säädylliseen aikaan.
Teekuppi kädessä taas. Joulukuussa vietettävät syntymäpäiväjuhlat ovat mielenkiintoinen lisä kiireiseen loppuvuoteen, ja juhlimisen jälkeen on helpottavaakin siirtyä taas jatkamaan tuttua arkea. Kakkua syödään seuraavinakin päivinä ja juhlia muistellaan vielä monta kertaa, mutta tänään illan pimetessä hengähdän ja istun sohvalla kaikessa rauhassa. Väsymys taitaa jo painaa silmiä, mutta aina ei malta mennä nukkumaan. Jos vaikka nappaisi jotain pientä vielä jääkaapista. Se luultavasti sallittakoon, sillä äitien voimavarojen ylläpitäminen voi olla monitahoinen juttu. Ja suklaahan hoitaa niin monenlaisia asioita, että sitä kannattaa varmasti kokeilla.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Kuulostakoon kliseeltä, mutta kyllä seitsemän vuotta sitten kuluukin nopeasti. Onneksi omaa vanhenemista ei aina muista ajatella, sillä nämä vipeltäjät pitävät kyllä mielen virkeänä.
Ja sitten joulua kohti. Täältä tullaan!
torstai 3. joulukuuta 2015
Lämpöä, lämpöä!
Lämpö tuntuu vieläkin vähän. Jollain lailla muistikuvien kautta, sillä vasta tänä aamuna jätimme Floridan taaksemme ja käänsimme kurssin kohti arkea. Vermont otti vastaan syksyisen koleana, vieläkään ei talvi ole varsinaisesti alkanut, jos siis säätilaa seurailee. Tuuli tuntuu kyllä kylmältä ja kesätakissa ja tennareissa oli vähän vajaa olo, kun lentokenttärakennuksesta astui ulos. Mutta jotain jäi mieliin lämmittämään.
Toisin kuin viime vuonna, oli säänhaltija meidän puolellamme tällä pienellä lomalla, sillä lämpötila kieppui mukavasti 25 ja 30 celsiusasteen välillä joka päivä. Pienet iltapäiväkuurot eivät ilmaa viilentäneet, ja ehkä kaikkein ihanimmalta tuntui se, että illan pimetessäkin hellemekko ja sandaalit olivat kelpo asu, vieläpä näinkin viluiselle kuin minä. Silloin tuntuu siltä, että tuohon lämpöön voisi aika helposti tottua, vaikka Vermont onkin vallan kelpo paikka asua. Niin kelpo, että monessa suhteessa en vaihtaisi näitä pohjoisen seutuja mihinkään.
Aamut lähtivät käyntiin ripeästi, sillä kun kolme 4-6-vuotiasta päättää aamulla hotellihuoneessa herätä aikaisin, heräävät kaikki aikaisin. Lomatekemisissä on se mainio puoli, että rutiinit voi jättää minimiin ja keskittyä tekemisen keksimiseen. Iltapäivällä teimme aina sen mittaisen kurvin takaisin hotellille, että ehdimme päästää lapset pulikoimaan ja sen jälkeen vielä kylvyn kautta syömään varhaista illallista. Me pidämme myös myöhäisistä illallisista, mutta tässä lapsiperheessä homma vain toimii parhaimmin siten, että illallinen syödään ajoissa ja jälkikasvu saadaan hotellin lakanoihin uinumaan siinä määrin ajoissa, että kenenkään väsymys ei ehdi kasvaa niihin yliväsymyksen mittoihin, jolloin kenelläkään ei ole enää kivaa.
Sanottakoon, etten ole noin yleisesti suuri kaupallisuuden ystävä. Mutta olimme tehneet päätöksen, että yhtenä päivänä suuntaamme lasten ykköskohteeseen, Disney Worldiin tietenkin. Sillä ymmärränhän minä, että Mikki Hiiri kiehtoo. Meillä oli oikein hauska päivä yhdessä noista Disneyn ihmemaista. Saattaa kuitenkin olla, että olimme suurin piirtein ainoat, jotka eivät kantaneet puistosta krääsää ulos. Kävimme kyllä seuraavana päivänä lasten toiveesta Disney-kaupassa, josta jokainen kolmesta sai valita jotain. Meillä asuu nyt kaksi pehmoa lisää, sekä yksi radio-ohjattava Mikki-auto. Ja aika onnellisia omistajia.
Ja aika näyttävä tuo Disney-linna oli.
Toisin kuin viime vuonna, oli säänhaltija meidän puolellamme tällä pienellä lomalla, sillä lämpötila kieppui mukavasti 25 ja 30 celsiusasteen välillä joka päivä. Pienet iltapäiväkuurot eivät ilmaa viilentäneet, ja ehkä kaikkein ihanimmalta tuntui se, että illan pimetessäkin hellemekko ja sandaalit olivat kelpo asu, vieläpä näinkin viluiselle kuin minä. Silloin tuntuu siltä, että tuohon lämpöön voisi aika helposti tottua, vaikka Vermont onkin vallan kelpo paikka asua. Niin kelpo, että monessa suhteessa en vaihtaisi näitä pohjoisen seutuja mihinkään.
Aamut lähtivät käyntiin ripeästi, sillä kun kolme 4-6-vuotiasta päättää aamulla hotellihuoneessa herätä aikaisin, heräävät kaikki aikaisin. Lomatekemisissä on se mainio puoli, että rutiinit voi jättää minimiin ja keskittyä tekemisen keksimiseen. Iltapäivällä teimme aina sen mittaisen kurvin takaisin hotellille, että ehdimme päästää lapset pulikoimaan ja sen jälkeen vielä kylvyn kautta syömään varhaista illallista. Me pidämme myös myöhäisistä illallisista, mutta tässä lapsiperheessä homma vain toimii parhaimmin siten, että illallinen syödään ajoissa ja jälkikasvu saadaan hotellin lakanoihin uinumaan siinä määrin ajoissa, että kenenkään väsymys ei ehdi kasvaa niihin yliväsymyksen mittoihin, jolloin kenelläkään ei ole enää kivaa.
Sanottakoon, etten ole noin yleisesti suuri kaupallisuuden ystävä. Mutta olimme tehneet päätöksen, että yhtenä päivänä suuntaamme lasten ykköskohteeseen, Disney Worldiin tietenkin. Sillä ymmärränhän minä, että Mikki Hiiri kiehtoo. Meillä oli oikein hauska päivä yhdessä noista Disneyn ihmemaista. Saattaa kuitenkin olla, että olimme suurin piirtein ainoat, jotka eivät kantaneet puistosta krääsää ulos. Kävimme kyllä seuraavana päivänä lasten toiveesta Disney-kaupassa, josta jokainen kolmesta sai valita jotain. Meillä asuu nyt kaksi pehmoa lisää, sekä yksi radio-ohjattava Mikki-auto. Ja aika onnellisia omistajia.
Ja aika näyttävä tuo Disney-linna oli.
Etelässä lomailu on kivaa, tottakai. Ravintolassa saa syödä joka päivä, jäätelöä syödään enemmän kuin sielu sietää ja uimavesi on lämmintä kuin linnunmaito. Mutta kun tykkää arjestakin, on paluu sittenkin helppo. Kotiruoka maistuu tavallistakin paremmalta ja tutut nurkat ovatkin ihania ja turvallisia. Ensimmäinen koti-ilta kotiinpaluun jälkeen on kaaosmainen ja pyykkivuoren harjanne korkea, mutta pala palalta homma lähtee taas käyntiin. Koulureput ja eväslaukut odottavat jo huomista eteisessä.
Mutta se lämpö, se läikähtelee päälleni yhä uudelleen.
Taidan muistella sitä taas huomisaamuna, kun kiskon päälleni paksua takkia ja villahanskoja. Tästä se taas lähtee!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)